Olipa kerran kesä – 5.-11.6.2023

MAANANTAI 5.6.

Hidasta työviikon aloittelua aamupäivän ajan. Iltapäivällä poikkeamme pojan kansa pääkirjastossa. Nuorelle isännälle Hämähäkkimiestä, isälle kotimaista runoutta Tapani Kinnusesta Henry Lehtoseen ja Teemu Hirvilammeen.

Ajatuksenani on kirjoittaa koko ilta, mutta luonto päättää toisin. Kun kuukausi sitten ajokortin saanut tytär soittaa klo 22.36, sitä tietää, ettei kaikki ole kohdallaan. Tämä on se syy, miksi olen alkanut pitää öisin puhelimessa äänet päällä.

Tielle juossut peura on laittanut kaverilta lainatun auton konepellin rullalle ja tuulilasin säröille. Onneksi tyttöön ei ole osunut mikään, henkisiä osumia lukuunottamatta. Ajan maalaiskunnan raitille. Peura on solmussa tiellä, tytär yllättävän rauhallinen. Hätäkeskuksen kautta ohjeet, ja hetken kuluttua paikallinen metsästysporukka käy poimimassa ruhon talteen mustaan pulkkaansa.

Kotimatkalla luen tytön kasvoilta pelästymisen jälkiä. Pelti on peltiä, kaikesta selvitään. Yllättävä elämä, koko matka yhtä opintietä. Yksi särö henkisessä tuulilasissa voidaan aina paikata.

Myös me vanhemmat olemme koko ajan opintiellä. Vaikka lapset kasvavat, pysyy huolien ja murheiden määrä vakiona. Ne vain muuttavat muotoaan. Viimeinen piste klo 1.11.

TIISTAI 6.6.

Autoihin liittyvät haasteet jatkuvat tällä miehellä, jota ei voisi vähempää kiinnostaa autot. Raumalla ei ole kesäkuun aikana lainkaan tarjolla Nissanin huoltoa. Tunnin selviteltyäni saan varattua vuosihuollon naapuripitäjä Porista.

Vihaan kysymyksiä kuten; mikä kone siinä on? Anteeksi ranskani, mutta vitustako minä tiedän. Kunhan kulkee paikasta A paikkaan B, turvallisesti ja luotettavasti. Vuosihuolto pitää huolen takuuajan jatkumisesta, mikä taas pitää huolen siitä, ettei minun tarvitse tuhlata enempää aikaa asioihin, joista en ymmärrä yhtään mitään, ja joiden ymmärtämiseen minulla ei ole pienintäkään mielenkiintoa.

Puran pienimuotoisen turhautumiseni yöllä työhuoneessa paperille. Syntyy Arjen pienet -tekstin aihio otsikolla ”Automiehet”. Vitutuksen, vittuilun ja huumorin rajat menevät sopivasti sekaisin.

Syvillä sisimmässäni olen kuitenkin äärimmäisen kiitollinen siitä, että maailmasta löytyy ammattilaisia, jotka osaavat autohommat. Näin meidän peukaloa keskellä kämmentä pitävien kansalaistenkin renkaat rullaavat maamme maanteillä.

KESKIVIIKKO 7.6.

Mitäänsanomaton, sanaton päivä. Ilta täynnä urheilua. Pojan jääkiekosta omiin salibandy-treeneihin. Paljoa ei ehdi pysähtymään, mutta kahvia ehtii tankata koneeseen.

Juon normaalisti noin puolen litran kupillisen iltakahvia klo 21.00-22.00 välillä. Tänään tuota mustaa myrkkyä menee nelinkertainen määrä koko illan aikana. Se yhdessä iltaliikunnan kanssa takaa, ettei unta tarvitse odottaa ainakaan ennen puolta yötä.

Ja nimenomaan takaa, sillä istun yöllä klo 3.26 tupakalla. Rytmi ja keho kesäasennossa.

TORSTAI 8.6.

Viimeistelen Neljänolla-juttusarjan seitsemännen osan. Suvivirsi soi edelleen korvissa, nenässä 25 vuoden takaiset tuoksut, vapauden painoton tunne, odotus.

Laiturin päässä poutapilvet -näytelmän läpimenoharjoitusten jälkeen huomaan pohtivani kirjoitettuja – kohtauksia, henkilöhahmoja, yksityiskohtia – keksittyjä ja elävästä elämästä lainattuja. Kirjoitan asioita ja ajatuksia ylös. Miten olen nimennyt henkilöhahmoja, mistä syntyi idea kirjoittaa Rauma-aiheisten näytelmien trilogia, joka päättyy tänä kesänä. Tarinoita tarinoiden takaa. (Lue lisää)

Odotan yli puolenyön tarkastaakseni Spotify:n uudet julkaisut. Kenelle tätä kaikkea laahaavaa, sanageneraattoreilla tehtyä laahaavaa lätinää tehdään? Kalle Ahola sentään näyttää tehneen jonkinlaisen paluun ”Juhannusyö”-kappaleella. Kuuntelen sen kolmesti. Tämä sentään toimii.

Tiedän, olen vanha – ja nykyajan nuoriso väärässä.

PERJANTAI 9.6.

Toisista päivistä jää vähemmän jälkiä. Tehokkuutta ja tyhjäkäyntiä samaan aikaan. Elän kahvilla ja tupakalla kymmenen tuntia yhteen soittoon. Lounaalta löydän itseni iltaseitsemältä, kolme tuntia normaalia myöhemmin.

Klo 2.19 taistelen työhuoneella tietokoneen kanssa. iPhonen ja MacBookin yhteispeli ei toimi, enkä saa muistiinpanoja synkronoitua. Jos koskaan, niin varsinkaan tähän aikaan vuorokaudest hermot eivät kestä toimimatonta tekniikkaa.

Huomisaamuna Neljänollan seitsemäs osa ulos ja jakoon, jonka jälkeen ajatukset ja ideat sivuun, ja kohti Turkua. Sunnuntai-iltaan asti ilman sanoja.

LAUANTAI 10.6.

Liuta sanoja talteen heti aamulla. Niinhän se aina tuntuu menevän, että kun päättää pistää kynän edes päiväksi piiloon, alkavat aivot syöttää lauseita suoraan hihnalle.

Kesän ensimmäinen irtiotto. Aikuisten kesken Turun Kakolassa, tietynlainen elinkautinen kai tämäkin. Olen jo pidempään halunnut nähdä Kakolanmäen, sen kiviseinät, kalterit ja paikallisen panimoravintolan. Täällä jokaisella seinällä olisi tuhansia tarinoita kerrottavanaan.

Kesäkuun helteet hellivät. Eri kielten keskinäinen sekamelska, pikkukuppilan viilentävät jääkahvit, kevyt päiväpöhnät. Olo on kuin ulkomailla.

Hotel Kakolassa mikään ei ole massaa, ei tutun ketjumaista. Spa’n ainoastaan aikuisille tarkoitettu allas- ja saunaosasto ovat kauttaaltaan anniskelualuetta. Sitähän uhkaa tulla juovuksiin, kun kaataa nestettä nälkäänsä.

Ravintola tarjoilee erittäin hyvän tartarin alkuun, ja jo perinteen mukaisesti pyynnöstäni myös jälkiruoaksi. Näin toimin vain silloin, kun saan eteeni tartarin, joka ottaa paikkansa omalla TOP5-listallani. Hyvä on hyvää, kaikessa yksinkertaisuudessaan, ja kaikkea saa kunhan vain kehtaa pyytää.

Istumme yötä kahden Aurajoen rannan läheisellä puistotien penkillä, ja juhlistamme yhteistä aikaa pussikaljoittelemalla. Puhumme paljon ja avoimesti, nyt kun kerrankin on aikaa. Nautin suunnattomasti näistä hetkistä, jolloin suuntaamme hotellin ovelta umpimähkäiseen suuntaan vailla sen tarkempaa suunnitelmaa.

Ollaan vain ja kellutaan kesäyössä, ollaan hetken aikaa jotain muutakin kuin isä ja äiti. Ollaan hetki vailla vastuuta, huolia ja murheita, ollaan sinä ja minä. Hetken aikaa jotain, mitä olimme joskus kauan sitten.

SUNNUNTAI 11.6.

En kuulu hotelliaamupalojen kohderyhmään, joten päivä starttaa puurolla, kahvilla ja savukkeella. Saan niistä sen energian, jolla jaksan kotiin asti.

Kaiken kaikkiaan Kakola on monellakin tapaa kokemuksen arvoinen. Tänne tullaan varmasti uudestaankin. Funikulaarikin tuli koettua ja todistettua sen myös toisinaan toimivan. Todellisuudessa tuo minuutin mittainen lasku oli ehkä elämäni tuhlatuin hetki.

Eikä ole reissu eikä mikään, jos ei muista itseään tuliaisilla. Mukaan tarttuu kotiinviemisiksi Kakola Brewingin kuuden olutpullon maistelusetti sekä Kakolan vankilahistorian kattavan, Rauno Lahtisen ja Anu Salmisen kirjoittama ”Kakola - vankilan tarina” -historiikkikirja.