Neljänolla – osa 7: Jo joutui armas aika

Suvi on alkanut aiemmin jo kahdeksan vuoden ajan samasta virrestä, ja nyt nuo sävelet saattelevat meidät viimeistä kertaa kohti kesää. Sitä loputonta vapautta, ilman kahleita ja käskyjä, ajattelen.

Takana yhdeksän vuotta pelkkää pakkopullaa, edessä näkyy ainoastaan alkava kesä, kaverit ja kaljarallit. Lauantaiaamu, aina yhtä liian aikainen, ja keskenkasvuiset pakkautuneina parhaimpiinsa. Toisilla kasvoillaan haikeat ilmeet, toiset vetävät jo vapautta ja tupakan savua keuhkoihinsa.

Liikuntasali on ahdettu täyteen toinen toistaan epävarmempia elämäänsä aloittelevia. Asetan jalkani edessä olevan tuolin istuimen takaosaan ja valahdan niin velttoon asentoon kuin kömpelöä kapinaansa kaikkea kohtaan osoittava teini-ikäinen uhma antaa myöten. Vielä tämä tunti, eikä ikinä enää takaisin.

Todistuksia noudetaan luokka kerrallaan salin etuosasta. Pakolliset kättelyt – vastaanotto vasemmalla, kättely oikealla, kuten jo kahdeksan vuotta sitten ensimmäisen luokan päätteeksi opetettiin.

Tilaisuus tuntuu kestävän ikuisuuden. Levottomat jalat käyvät jo kohti iltaa. Tuijotan edessäni istuvan tummatukkaisen tytön kiharoita, tuijotan tuolin alla kierteleviä liikuntasalin lattiaan vedettyjä viivoja. Tämä ei tunnu loppuvan ikinä.

Suvivirren alkusointujen hetkellä tajuan, että loppu, tai tarkemmin ottaen uuden elämän alku on käsillä. En jaksa kuunnella kappaleen sanoja, sillä ajatukset ovat jo maauimalan ympäristössä. Koulun loppumisen kaljat kilisevät koulurepussa, kuohut maistuvat kielen päällä.

Kun todistukset on vihdoin käsissä ja ulko-ovet lentävät viimeistä kertaa selälleen, sytytämme koulun pihalla paksut sikarit. Vedämme sakeaa savua keuhkoihimme, yskittää mutta eihän sitä kukaan kehtaa näyttää. Joku polttaa pihalla mielenosoituksellisesti matematiikan kirjansa.

Tämä on se hetki, jolloin alkaa ikuinen vapaus. Kun kukaan ei käske, eikä mihinkään ole pakko, ei kiire. Vähänpä todellisuudessa tiesin.

Kymmenisen vuotta myöhemmin olen taas pukeutunut parhaimpiini. Katselen toisen koulun yläparvelta, miten esikoistyttäreni tanssii muiden mukana. Moneen kertaan harjoiteltuja kuvioita liikuntasalin lattiaan vedetyillä viivoilla.

Vaikka jännitys näkyy jokaisessa askeleessa, ja liikkeet ovat hermostuneita, olen ylpeä jokaisesta hetkestä. Tunnen herkistyväni, mutta onnistun nielemään pehmeään kohtaan osuneet iskut ja kyyneleet. Kaikki kymmenen vuoden takainen kapina on kaikonnut kuin itsestään, täysin huomaamatta.

Suvivirren ensitahtien kajahtaessa ja pienten äänten yhtyessä lauluun, jokin lämmittää sydänalasta. Tämä kymmeniä kertoja kuultu kappale on yhtäkkiä se maailman kaunein, josta alkaa kesä.

Sama toistuu kevät toisensa jälkeen. Ajan myötä huomaan kaipaavani Raumanmeren koulun salia, ja sitä tunnetta, joka vapautti vielä vain itsestään vastuussa olevan miehenalun jonkinlaiseen painottomaan pehmeyteen, tilaan vailla seiniä ja sääntöjä.

Tänään Raumanmeren koulun käytävillä kulkee samalla tavalla kesäkuun alun kylmä viima kuin neljännesvuosisata sitten. Seinätiilien pintaan on tarttunut vuosikymmenien melu ja häly, ruokalan mitäänsanomattomat mekaaniset tuoksut, viipyilevät katseet ja reppujen kolahtelut toisiaan vasten.

Salissa jaetaan todistuksia peruskoulunsa päättäville, aivan kuten 25 vuotta sitten. Lapsenkasvoiset parhaimpiinsa pukeutuneet kokevat itsensä vapaiksi ja vaarallisiksi, lähes aikuisiksi, vaikka ovat vielä kaukana siitä.

Tuossa tuolissa huojuu epävarmuus, tuolla se tuttu kömpelö kapina, tuossa tulevan illan odotus, tuolla liian paljon hiuslakkaa ja liian vahvat meikit. Tytöt katselevat poikia, pojat tuijottavat lattian viivoja, kengänkärkiään.

Suvivirren alkusäkeiden kajahtaessa ilmoille muistan kaiken sen, mistä alussa kirjoitin. Odotuksen, tulevan kesän, kaverit ja kaljarallit. Miten virren sanat hukkuivat ajatuksien ollessa jo toisaalla. Miltä tuntui syöksyä ovista ulos tuttuun ja samalla täysin tuntemattomaan.

Olisinpa osannut olla silloin juuri tässä, hetkessä läsnä, ja ottaa ilon irti omasta viimeisestä Suvivirrestäni. Nyt sentään tunnen hetkeksi itseni samaksi 15-vuotiaaksi, joka oli elämänsä alussa täysin tietämättömänä, mikä nuorta miestä maailmalla odottaa.

Valmiina ei mihinkään ja samalla kaikkeen. Jos voisin, sanoisin sinulle nyt, että kaikki kävi lopulta hyvin ja juuri niin kuin toivoit, toki muutaman mutkan kautta, mutta kuitenkin.

Kerran vielä joutui armas aika ja suvi suloinen.

NELJÄNOLLA-KOKEMUKSIA OVAT TOTEUTTAMASSA:
Asennuskivi Oy
Nuohouspalvelu Lehtimäki Oy
Viestintäosakeyhtiö Bonde Oy