Rakkaudella, rehellisyyden nimessä.🃏

Luovien ihmisten sanotaan usein olevan laiskoja vetelyksiä, joiden omanarvontunto pyörii pilvissä. Kiitos tämän stereotypian kieltäydyn joka kerta kunniasta, kun joku kutsuu minua taiteilijaksi. On varsin harmillista, että termi kaikuu korvissa enemmän kettuiluna kuin kehuna.

Todellisuudessa moni tuon nimityksen alle lukeutuva on antanut elämästään ison osan ollakseen siellä missä on, tai vaihtoehtoisesti tehdäkseen matkaa sinne minne pyrkii. Iän myötä oppii hyväksymään omat vahvuutensa ja vajaavaisuutensa, kuten myös tietynlaisen itsekkyyden.

Henkilökohtaisesti olen hyväksynyt, etten ole ystävä, joka käy kavereiden kanssa kahvikupin tai kaljatuopin äärellä vaihtamassa viikon tai kuukauden kuulumisia. Kyse ei ole siitä, etteikö menot ja meiningit kiinnostaisi tai ettenkö välittäisi, mutta olen asettanut itselleni tavoitteita, joiden eteen on tehtävä asioita. Nämä asiat vievät käytännössä kaikki tunnit, jotka viikon seitsemään vuorokauteen mahtuvat.

Ne myös ajavat arjessa monen perusasian ja -tarpeen ohi – sohvalla loikoilu, saunakaljat, Netflix, jopa lounastauot, tuntuvat useimmiten hyvän ajan hukalta. Tästä kärsivät varmasti myös vaimo ja lapset, mutta he toivottavasti ovat oppineet elämään asian kanssa, sillä vaihtoehtoja ei juurikaan ole, koska ei ole mitään katkaisijaa, josta kaiken saisi hetkeksi seis.

Tiedän, että toisinaan voisin olla armeliaampi itseäni kohtaan, venyttää selkärankaa ja antaa sen katketa. Samalla se tarkoittaisi kuitenkin luopumista vuosien varrella vaivalla rakentamastani itsekurista. Se taas saisi kaikki ajan saatossa sivuuttamani asiat merkityksettömäksi.

Itsekuri, kuten luovuuskin, on ajoittain varsinainen riesa, mutta se on myös korvaamaton työkalu. Itsekuria ei kiinnosta mitä kello on, onko minulla nälkä, olenko väsynyt tai miltä minusta tuntuu. Itsekuri saa tekemään sen, minkä olen päättänyt tai luvannut – silloinkin kun mieli ja järki väittävät voimalla vastaan.

En pyytele itsekkyyttäni anteeksi tai etsi sille ymmärrystä, en muilta enkä itseltäni. Sillä vaikka en olekaan kuulumisten vaihtelija, on minulla aina aikaa läheisille silloin kun hätä on todellinen.

Klikkaa linkkiä ja ota seurantaan 👉 www.instagram.com/markoostman

📸: Elli Halonen

Rauman Iltanäyttelijät ry esittää: Laiturin päässä poutapilvet — liput nyt myynnissä!🌤

Tarina veljeydestä ja vanhasta vakaasta laiturista, jolla kohdataan ja kadotaan, suudellaan ja surraan – eletään ikuista elämää. Viime vuosisadan ja vuosituhanteen taitteen täydeltä kesäisiä kohtauksia Raumanmeren rannoilta sekä tietenkin merivedestä, joka saattaa olla verta sakeampaa.

Laiturin päässä poutapilvet on Rauma-trilogian itsenäinen päätösosa, jonka aiemmat itsenäiset osat Talo taivasta vasten sai kantaesityksensä kesällä 2021 ja Aitan takana avaruus kantaesitettiin kesällä 2022. Kaikissa trilogian osissa käsitellään eri tavoin Raumaa, aikaa ja rakkautta.

Vanhaan Raumaan sijoittunut Talo taivasta vasten käsitteli kyseisiä aiheita noin 150 vuoden ja monimuotoisuuden kautta, Unajan maalaismaisemissa tapahtunut Aitan takana avaruus kahden eri aikakauden kohtaamista ja kaiken mahdottomuutta, aaltojen äärelle lipuva Laiturin päässä poutapilvet pohtii samoja teemoja sisarussuhteen ja muutosten pohjalta.

Käsikirjoitus: Marko Östman
Ohjaus: Hanna Turunen

Rooleissa: Kanerva Impola, Teijo Jalonen, Tiina Karlsson, Lotta Koivuviita, Jouko Lehtimäki, Hanne Linnavuori, Alina Lehtonen, Ella Lehtonen, Tiana Lehtonen, Mika Määttänen, Niklas Saramo, Riikka Selin, Juha Tuuna, Anitta Virtanen, Heidi Välimäki, Aleksi Yli-Paavola, Iina Östman

Esitykset: Kalatori 1 sisäpiha, Vanha Rauma

LA 1.7. klo 16.00 (Ensi-ilta)
TI 4.7. klo 18.00
KE 5.7. klo 18.00
TO 6.7. klo 18.00
TI 11.7. klo 18.00
KE 12.7. klo 18.00
TO 13.7. klo 18.00
TI 18.7. klo 18.00
KE 19.7. klo 18.00
TO 20.7. klo 18.00
TI 25.7. klo 18.00
KE 26.7. klo 18.00
TO 27.7. klo 18.00

Liput: 15€ / kpl
Varaukset: 050 554 4707 (arkisin klo 10.00-18.00) tai iltanayttelijat@gmail.com

#LaiturinPäässäPoutapilvet

Arjen pienet: Lupaukset. 🥂✨

Tervetuloa uusi vuosi, jonka kirjoitan väärin vähintään seuraavat kolme kuukautta. Tervetuloa tammikuun puoliväliin asti kantavat lupaukset terveellisistä elämäntavoista sekä sokeasta lähimmäisen rakkaudesta.

Henkilökohtaisesti lupaan olla inan ilkeämpi niille, jotka sen omalla käytöksellään ansaitsevat. Tahditon tahdittomille, tyly tylyille, asiaton asiattomia ja välinpitämätön välinpitämättömiä kohtaan. Ylenkatsovia yritän ymmärtää entistäkin vähemmän.

Olen kohtelias kohteliaille, tasa-arvoinen tasa-arvoisille. Pidän edelleen oven auki vanhemmalle väelle, annan tietä ja tilaa niitä tarvitseville. Käytän portaita, sillä joku toinen saattaa sillä samalla sekunnilla todella tarvita hissiä.

Penkkipäivää vietän puistonpenkillä ja lenkkiä vedän lenkkimakkarana. Ruokavaliossa turvaudun tuttuun ja turvalliseen epäsäännölliseen ja epäterveelliseen. Fitness-lainaukset jätän edelleen omaan arvoonsa. Kyse ei edelleenkään ole tekosyistä, laiskuudesta eikä saamattomuudesta, vaan siitä yksinkertaisesta asiasta, että aika on rajallinen ja mielenkiinto muualla.

Luen enemmän, mutta harkitummin, kuuntelen ja havannoin, kiinnostun ja kaivan tietoa, sillä pidän edelleen enemmän arvojärjestyksestä, jossa aivot tulevat ennen timmiä takapuolta, turboahdettua hauista ja viivoittimella vedettyjä vatsalihaksia.

Totta kai pidän edelleen tiukalla otteella kiinni tyhmyydestäni. Nimittäin tupakanpolttoa tuskin lopetan. Eikä se kuulu naapurin Hanskille eikä Suomen hallitukselle. Asia koskee korkeintaan omaa ja hautausurakoitsijan lompakkoa.

Pysynen edelleen arjen askareisiin hieman liian epäkäytännöllisenä, mutta lupaan opetella tekemään ruskeankastikkeen, rommikolan ja jonkun pienen pintaremontin.

En etuile jonoissa tai käytä kyynärpäätaktiikkaa, vaikka tarjolla olisi kaksi ilmaista ämpäriä per talous, sillä minun kiireeni ei edelleenkään ole kenenkään muun kiirettä tärkeämpää. Opettelen kävelemään hiljaa, antamaan askeleille ja arjelle niiden ansaitsemaa aikaa, hymyilemään hyvässä seurassa. Puhallan ulos vanhaa ja vedän keuhkoihin uutta.

Tiedä sitten, voihan tässä olla lupaus ja ehkä toinenkin liikaa yhdelle vuodelle ja yhdelle miehelle, mutta jos aika loppuu kesken, voin ensitilassa luopua tavoitteistani ainakin ruskeankastikkeen suhteen.

✖️✖️✖️✖️✖️

Kiitos kaikille menneestä vuodesta 2022 ja onnellista uutta vuotta 2023!

✖️✖️✖️✖️✖️

#ArjenPienet

Arjen pienet: Jouluruuhkat. 🔕

Käsi ylös, minä olen niitä ihmisiä. Virheitä viikonlopun alla tehtävillä kauppareissuilla. Myönnän suosiolla, menetän malttini hetkessä.

Pää pamahtaa jo porteilla. Mummoihin, jotka hidastavat verkkaisella käynnillään koko käytävän mitan. Hyllyillä hitain liikkein asiaansa arpoviin epävarmoihin aikuisiin miehiin.

Ymmärrys ei riitä. Ei käytäväkujille kesken liikkeen pysähtyviin, ympäristöään huomioimattomiin, itsekeskeisiin ihmispareihin. Ei jaloissa sinne tänne sinkoileviin, kenkiään tuijotteleviin, vinkuviin vapaan kasvatuksen palkintopellavapäihin.

Olen tahdikas, mutta pää on pumpattu täyteen raivoa. Kasvoillaan elämäänsä kyllästymisestä kertovan kassaneidin kärttyistä olemusta ja temppuilevaa korttikonetta kohtaan. Kassahihnalle hajoavaan jogurttipurkkiin. Tuulikaapissa tyhjää toimittaviin, toisiaan töniviin teini-ikäisiin.

Kaikki tämä korostuu ruuhka-aikoina. Perjantai-iltapäivisin, joulun pyhinä. Hiljaa, mutta samalla salakavalan hätäisesti hiipivän rauhan juhlan jokavuotinen juurruttaminen repii järjen päästä hiussuortuva kerrallaan. Hermot ovat aattoaamuna riekaleina. Palautuminen vie pyhäpäivistä kaikki kolme.

Parkkipaikalla paiskin ostoskassit takakonttiin, tönäisen kärryt koloonsa ja istun autoon huutamaan vaiti suoraa huutoa ja hakkaamaan rattia käsien sijaan puhtaalla raivolla.

Mutta mitä jos. Mitä jos kelaan askeleeni alkuun. Hetkeen jolloin astuin kaupan porteista sisään. Mitä jos.

Mitä jos se vanha rouva rollaattorinsa kanssa tekee parhaansa. Kulkee kaupungin läpi kauppaan, kasaa koriinsa enemmän kuin oikeasti jaksaisi edes kantaa. Maksaa kinkun, kalan ja valmisrosollin viimeisillä eläke-euroillaan. Kulkee kantamuksineen kolme tuntia pitkän pimeän tien takaisin kotiin. Tekee tämän kaiken vain sen varalta, että jos lapset lapsineen ehtisivät edes tänä jouluna. Edes hetkeksi. Siltä varalta on pöytä joka vuosi katettuna.

Mitä jos isä arpoo leluosastolla koko hyllyn mitalla sitä, mihin on loppujen lopuksi varaa. Arpoo mistä lapsi tykkää, mitä siltä jo löytyy. Tuntee kuinka vaikeaa on ostaa mitään sellaiselle, jonka on saanut tavata viimeksi viisi vuotta sitten synnytyssairaalassa. Haluaa pelata varman päälle, tehdä vaikutuksen jos siihen annetaankin vain yksi mahdollisuus.

Mitä jos käytävällä yhtäkkiä kärryjen jarrut kiinni lyövät vastaantulijat tapaavat toisensa vuosien jälkeen. Lapsuuden ystävät, sisarukset, serkukset, yhteisen ystävän eilen menettäneet.

Mitä jos tuo lettipäinen pieni tyttö yrittää vain pysyä kiireisen äitinsä liian isojen askeleiden perässä. Saada itkullaan äitinsä hidastamaan, kuuntelemaan ääntä, joka ei kanna kovassa hälyssä ja kiireen kuuroksi tekemissä korvissa.

Mitä jos kassaneiti ei olekaan kyllästynyt, vaan kaikkensa antanut, arjen vaatimuksiin väsynyt. Liian suoraselkäinen luovuttaakseen. Viime yö meni siivotessa huoltoasemaa, päivä pyörähtää kassalla ja ensi yö luututaan toimistotilojen lattiaa. Ja jos jossain välissä ehtii kotiin vaihtamaan vaatteet, luetaan suihkun sijaan iltasatu. Kaikki tämä, jotta pieni poika siellä peiton alla saisi joulun, joka vietetään ensimmäistä kertaa ilman isää.

Mitä jos tuulikaapissa toisiaan tönivät teini-ikäiset odottavat, että joku lähettäisi tekstiviestin. Pyytäisi kotiin ja kyselisi mitä kuuluu. Pidettäisiin puhelimet päivän ajan piilossa ja pelattaisiin lautapelejä. Hymyiltäisiin hetki, niin kuin joskus ennen.

Parkkipaikalla asettelen ostoskassit takakonttiin, ojennan kärryt seuraavalle ja istun autoon. Temppuileva korttikone ja hajonnut jogurttipurkki ovat pieniä, olemattomia ongelmia.

Eihän meillä nyt oikeasti ole niin kiire minnekään. Kävellään hiljaa ja hymyillään.

Arjen pienet — www.markoostman.fi
Pienet arjet — www.instagram.com/markoostman

#ArjenPienet

Rauhallista ja rattoisaa joulua kaikille!🎅🏻❄️

🎁 🎄 🎁 🎄 🎁

Jouluksi kotiin – se hieman vähemmän vakava versio

Nasaretin nukkumalähiön kasvatti, keskinkertainen puuseppä, jota kavereiden kesken kutsutaan Jesseksi, istahtaa paikallisen krouvin portaille. Oven takana jukeboksi soittaa tauotta vuoron perään Whamia ja Vesa-Matti Loiria. Pitkän tukan alla jyskyttää. Suussa maistuvat otetut päivät, oliivit ja opetukset, joista enemmän karaokeen mieltynyt yleisö on jo saanut tarpeekseen.

Takana on taskut tyhjentänyt kolmetuntinen Texas Hold’Em ja pienimuotoisen pystypainin aiheuttama kolmen kuukauden porttikielto kulmakuppilaan. Edessä omat syntymäpäiväjuhlat, jotka ovat saaneet päivänsankarin omasta mielestä jo aivan liian suuret mittasuhteet.

Puuseppämme poimii munatotin tahraaman pikkutakkinsa povitaskusta purutopan ja Rizla-paketin. Kokeneissa käsissä kääriminen kestää vain kymmenisen sekuntia. Zippo sytyttää sätkän, ja Jesse kääntää katseensa taivaalle. Sormet painautuvat toisiinsa, naamalle viritetty koiranpentuilme löytää kohteensa.

– En todellakaan tahdo viettää tulevaa viikonloppua kotona Marian ja Joosefin kanssa. Se on sitä samaa hyysäämistä vuodesta toiseen, Jesse sanoo.

– Rosolli vielä menee, mutta lipeäkalaan en kyllä koske. Olisi edes tilkka vettä, josta saisi sipaistua suullisen Sorbusta.

Syvän huokauksen saattelemana hän painaa katseen kenkiinsä. Viimeisintä huutoa olevat Air Jordanit ovat ryvettyneet ruskeiksi ja ryppyisiksi. Peukalovarvas pilkistää kuin turistisandaaleista. Sitä se teettää, Made in China.

Yläkerran isäntä katsoo pilvien raosta poikaansa, pyörittelee päätään. Ei taida parantua polvi tästäkään tukkijätkästä. Taivaalta tulee esiin suuri sormi, jota heristellään edestakaisin.

– Tiedät varsin hyvin, minkälainen sopimus meillä on. Voit viettää minun luonani kaiken muun ajan, mutta joulun ja pääsiäisen vietät poikkeuksetta vanhempiesi kanssa, yläkerran isäntä toteaa.

Jesse kääntää katseensa merkkikengistään takaisin taivaalle. Paksun resuisen parran takana suupielet kääntyvät hämmästyneeseen virneeseen.

– Joulun ja minkä?, Jesse kysyy silmät pyöreinä.

Yläkerran isäntä puree hampaansa yhteen. Suupielestä pujahtaa ulos sarja tukahdettuja kirosanoja.

– Tuota noin, niin se, ei mikään. Näet sitten joskus, yläkerran isäntä sanoo ja vetää sälekaihtimet säppiin.

🎁 🎄 🎁 🎄 🎁

Vilinää, vilskettä, helinää, helskettä 👉 https://bit.ly/3YFlVPL