Arjen pienet: Koulutiet.

Istun vielä hetken tässä. Unenlämpimän peiton alla sängynlaidalla, heiluttelen jalkojani ilmassa. Koko talo nukkuu, sälekaihtimien takana tykyttää hämärä. Väsyttäisi, mutta vatsassa kuplii, perhosen siivet iskevät seiniin.

Ja pian jo isän painavat askeleet kolistelevat portaissa, äiti hyräilee vessan peilin edessä. Kiire ja rauha kilpailevat keskenään. Harjaan hampaitani, hiuksiani, unihiekkaa silmistä.

Lusikoin lempiaamiaismuroja verkkaisesti, ne eivät tänään maistu. Vatsa on kummallisella tavalla täynnä, muurahaiset kiipeävät kurkkuun.

Kaikki hymyilevät, silittävät päätä. Sanovat, että kyllä sinä pärjäät. Olet vielä kovin pieni, olet jo iso. Odotan innolla ja jännitän, pelottaakin hieman. Isä hössöttää pitämään huomion ympäristössä, äiti katsomaan vasemmalle, oikealla ja vielä kerran vasemmalle.

Reppu ei ole raskas, vain valtavan kokoinen pientä selkää vasten. Kuljen tienviertä, tuttua taivalta, jota on kuljettu kesän aikana useasti. On harjoiteltu, opeteltu huomioimaan suojatiet ja seuraamaan sovittua reittiä.

Pilvistä muodostuu kuvioita. Kilpikonnia, kasvonpiirteitä, elefantteja. Kuljen eteenpäin ja katselen taivasta. Tuota tummaa pilveä, joka näyttää yksinäiseltä valkoisia vasten. Niiden välistä esiin pilkistäviä pieniä auringonsäteitä.

Tuijottelen kengänkärkiä, kuinka hassusti ne marssivatkaan märällä asvaltilla. Potkaisen pientä kiveä, toista ja kolmatta. Ponnistan ja putoan tasajalkaa vesilätäkköön.

Päristelen huulia. Kiertelen ja kaartelen kuin renkaitaan lämmittelevät formulakuskit. Sillan kohdalla nousen kaiteelle ja kurkistan, kuinka vesi lipuu puroksi kuivuneessa joenuomassa jonnekin jännittävään.

Mieleen tulee se lastenlaulu, josta muistan vain kertosäkeen. Pudonneiden maitohampaiden eturiviin jättämä rako saa sanat suhisemaan. Yritän päristellä r-kirjainta, kuten opetettiin.

Kun nostan katseeni, kuulen koulun kellojen soivan. Sukellan muiden lasten joukkoon, etsin katseella ystäviäni. Laitan takin naulakkoon, kumisaappaista esiin tulevat märät sukat valuttavat vettä lattialle.

Eturivin pulpetissa on minun nimeni. Kaikki tuoksuu uudelta. Katselen salaa silmäkulmista luokkatovereitani. Luokassa hiljenee kun opettaja astuu huoneeseen. Totta kai hän muistaa kysyä, oliko koulumatka turvallinen.

Silloin painan häpeissäni pääni. Tajuan, etten osaa vastata. En muista neljästä matkan varrella olleesta suojatiestä ensimmäistäkään, mutta muistan kilpikonnat taivaalla, kivet, kuralätäköt, kierrokset ja kaarrokset, sekä sen lastenlaulun kertosäkeen suhisevine sanoineen.

”Muista aina, liikenteessä...”

✖️✖️✖️✖️✖️

Liikenne täyttyy taas kovaa vauhtia haaveillen kulkevista pienistä jännittyneistä askelista. Lapset ovat lapsia - heillä on kiire kokea, nähdä ja oivaltaa. He hukkuvat matkallaan ajatuksiinsa ja mielikuvituksen maailmaan.

Jokainen meistä on joskus ollut tuo pieni haaveilija tiellä tuntemattomaan. On meidän aikuisten tehtävä pitää huolta, että jokainen kokematon ja kokeneempikin kulkija saa kulkea koulutiensä turvallisesti.

Meillä saattaa olla kiire palavereihin pyörittelemään pikkutakin nappeja tai täyttämään velvoitteitamme työpisteelle. Lapsilla on kiire elää ja nauttia. Vastuu on aikuisilla - aja varovasti, keskity liikenteeseen!

✖️✖️✖️✖️✖️

#ArjenPienet

Arjen pienet: Koulijat. 💐

Tyhjällä koulun pihalla tuulessa heiluvat keinut tuovat mieleen tytön, jonka suusta pääsi saatanoita. Suolaisia sanoja, jotka eivät sopineet viisivuotiaan saparopään suloiseen suuhun.

Tytön, jonka ottamissa vauhdeissa oli täysi työ pysyä mukana. Katseen, jonka edessä oli hypättävä täydestä vauhdista vaikka kuinka pelotti. Hymyn, joka sai vatsan täyttymään päivästä toiseen valolla.

Hiekkolaatikolta kantautuva ”Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku!” tuo mieleen sen toisen tytön, jonka isällä oli ilkeä katse. Tarkkailevainen tuijotus, jota tuli vältellä viimeiseen asti.

Koivunlehtiseteleillä keskuspuistossa suudelmista pojille maksava tyttö on kuin se koulun suosituin tyttö. Se, joka sujautti salaisen viestin takintaskuuni salamannopeasti. Tiesi mitä tahtoi ja sai aina tahtomansa.

Kioskin kulmalla kahden tupakan hakupalkkaa tarjoavasta teinitytöstä muistan sinut, joka hirnuit nauraessasi sitä naurua, josta annoin aina kymmenen pistettä kymmenestä.

Ostoskeskuksen käytävillä keskiviikkoiltaa väsyttävä, kömpelöitä kiekkoilijoiden alkuja kannustavasta kuorotyttöjen laumasta erotan kaltaisesi, joka ei haluaisi kuulua tähän tyhjänpäiväisten joukkoon.

Tuo tummatukkainen tyttö, joka liukuu lähimarketin linoleum-lattian läpi, saa minut muistelemaan Bon Jovin Bed of Rosesia ja Nanun koulun hämärää liikuntasalia. Tyttöä, jota tanssitin toimiakseni kuin herrasmies. Katsellen samaan aikaan salin nurkassa seisovaa hänen parasta ystäväänsä suu täynnä popcornia ja purukumia.

Baaritiskillä tiedän pelkästä katseesta, että tuo nainen tunnistaa minut, kuten se tyttö, jona hän lähetti rakkauskirjeen kera 60 minuutin C-kasetin täynnä Elvis Presleyn Love me tenderiä. Hymyilen hänelle ja sen jälkeen niin ikään naiseksi kasvaneelle kahden lapsen äidille, jonka kanssa paimensimme punasilmäisiä lokkeja kerrostalon parvekkeella 20 vuotta sitten keskikesän valoisassa aamuyössä.

Kassajonossa nyökkään naiselle, jonka kanssa puhaltelimme kuumaa ilmaa toistemme olkapäihin vuosituhannen vaihtuessa. Veikkaus-pisteellä piirrän paperiin rasteja samaan tahtiin pisamanaamaisen naisen kanssa, joka kertoi joskus ajatustemme kohdanneen ainutlaatuisella tavalla.

Kotikadulle kääntyessä lenkkeilijän askeleessa on tuttu kevyt askellus. Ohitan hahmon, mutta en käänny katsomaan. Postilaatikko kertoo minun olevan perillä.

Eteisessä riisun takin ja katselen samalla sivusilmällä sinua olohuoneen sohvalla. Villasukissa ja meikittä. Tukka pystyssä tuijotat jotain helvetin Temptation Island Suomea.

Saat minut hymyilemään, sillä tiedän, että jokainen ennen sinua kohtaamani tyttö ja nainen kouli minusta sen miehen, joka yrittää parhaansa mukaan olla sinun vierelläsi sijaitsevan paikan arvoinen.

Koulivat minut monen ilon ja oivalluksen, mutkan ja murheen kautta kohtaamaan sinut, jonka ajatuksen juoksua yritän edelleen ymmärtää vuoden jokaisena päivänä, useimmiten siinä onnistumatta.

* * * * * * * * * *

Oikein hyvää ja ansaittua naistenpäivää kaikille naisille! 💐❤️

* * * * * * * * * *

#ArjenPienet

Vaiti, aivan hiljaa – ja aika herätä taas henkiin.

Alkuvuoden harkittu hiljaiselo alkaa olla takanapäin. Kahden vuoden tauottoman kirjoitustyön jälkeen on hyvä hengähtää hieman pidemmän kaavan mukaan. Etenkin silloin kun omat ajatukset kyllästyttävät ja jokainen idea tuntuu vain typerältä. Kun sanat ovat omituisella tavalla onttoja, eikä arjesta ehdi erottamaan yksityiskohtia. Joskus näin, aina silloin tällöin. Onneksi harvemmin.

Tammikuu keskityttiin tulevan kesän näytelmän käsikirjoitustyöhön, ja tuon työn viimeistely jatkuu vielä hetken. Olen ottanut aikaa myös niin sanotun yhdeksän vuoden Iisakin kirkon, eli tekstikokoelman viimeistelyyn. Vielä kun saisi seokset oikeaan järjestykseen, niin saattaisi soppakin olla valmis.

Uusia Arjen pienet -tekstejä on syntynyt tajunnan tasolla jo useampia, kynäkin on koskettanut paperia, joten tämä harkittu hiljaisuus on osoittautunut oikeaksi ratkaisuksi. Vanhat kujeet uusin eväin – reppu täynnä raikkaampia ajatuksia sekä sanoja, joilla niitä soittaa.

Arjen pienten pientä arkea voit seurata myös osoitteessa www.instagram.com/markoostman

📸: Elli Halonen

Arjen pienet: Jouluruuhkat.

Käsi ylös, minä olen niitä ihmisiä. Virheitä viikonlopun alla tehtävillä kauppareissuilla. Myönnän suosiolla, menetän malttini hetkessä.

Pää pamahtaa jo porteilla. Mummoihin, jotka hidastavat verkkaisella käynnillään koko käytävän mitan. Hyllyillä hitain liikkein asiaansa arpoviin epävarmoihin aikuisiin miehiin.

Ymmärrys ei riitä. Ei käytäväkujille kesken liikkeen pysähtyviin, ympäristöään huomioimattomiin, itsekeskeisiin ihmispareihin. Ei jaloissa sinne tänne sinkoileviin, kenkiään tuijotteleviin, vinkuviin vapaan kasvatuksen palkintopellavapäihin.

Olen tahdikas, mutta pää on pumpattu täyteen raivoa. Kasvoillaan elämäänsä kyllästymisestä kertovan kassaneidin kärttyistä olemusta ja temppuilevaa korttikonetta kohtaan. Kassahihnalle hajoavaan jogurttipurkkiin. Tuulikaapissa tyhjää toimittaviin, toisiaan töniviin teini-ikäisiin.

Kaikki tämä korostuu ruuhka-aikoina. Perjantai-iltapäivisin, joulun pyhinä. Hiljaa, mutta samalla salakavalan hätäisesti hiipivän rauhan juhlan jokavuotinen juurruttaminen repii järjen päästä hiussuortuva kerrallaan. Hermot ovat aattoaamuna riekaleina. Palautuminen vie pyhäpäivistä kaikki kolme.

Parkkipaikalla paiskin ostoskassit takakonttiin, tönäisen kärryt koloonsa ja istun autoon huutamaan vaiti suoraa huutoa ja hakkaamaan rattia käsien sijaan puhtaalla raivolla.

Mutta mitä jos. Mitä jos kelaan askeleeni alkuun. Hetkeen jolloin astuin kaupan porteista sisään. Mitä jos.

Mitä jos se vanha rouva rollaattorinsa kanssa tekee parhaansa. Kulkee kaupungin läpi kauppaan, kasaa koriinsa enemmän kuin oikeasti jaksaisi edes kantaa. Maksaa kinkun, kalan ja valmisrosollin viimeisillä eläke-euroillaan. Kulkee kantamuksineen kolme tuntia pitkän pimeän tien takaisin kotiin. Tekee tämän kaiken vain sen varalta, että jos lapset lapsineen ehtisivät edes tänä jouluna. Edes hetkeksi. Siltä varalta on pöytä joka vuosi katettuna.

Mitä jos isä arpoo leluosastolla koko hyllyn mitalla sitä, mihin on loppujen lopuksi varaa. Arpoo mistä lapsi tykkää, mitä siltä jo löytyy. Tuntee kuinka vaikeaa on ostaa mitään sellaiselle, jonka on saanut tavata viimeksi viisi vuotta sitten synnytyssairaalassa. Haluaa pelata varman päälle, tehdä vaikutuksen jos siihen annetaankin vain yksi mahdollisuus.

Mitä jos käytävällä yhtäkkiä kärryjen jarrut kiinni lyövät vastaantulijat tapaavat toisensa vuosien jälkeen. Lapsuuden ystävät, sisarukset, serkukset, yhteisen ystävän eilen menettäneet.

Mitä jos tuo lettipäinen pieni tyttö yrittää vain pysyä kiireisen äitinsä liian isojen askeleiden perässä. Saada itkullaan äitinsä hidastamaan, kuuntelemaan ääntä, joka ei kanna kovassa hälyssä ja kiireen kuuroksi tekemissä korvissa.

Mitä jos kassaneiti ei olekaan kyllästynyt, vaan kaikkensa antanut, arjen vaatimuksiin väsynyt. Liian suoraselkäinen luovuttaakseen. Viime yö meni siivotessa huoltoasemaa, päivä pyörähtää kassalla ja ensi yö luututaan toimistotilojen lattiaa. Ja jos jossain välissä ehtii kotiin vaihtamaan vaatteet, luetaan suihkun sijaan iltasatu. Kaikki tämä, jotta pieni poika siellä peiton alla saisi joulun, joka vietetään ensimmäistä kertaa ilman isää.

Mitä jos tuulikaapissa toisiaan tönivät teini-ikäiset odottavat, että joku lähettäisi tekstiviestin. Pyytäisi kotiin ja kyselisi mitä kuuluu. Pidettäisiin puhelimet päivän ajan piilossa ja pelattaisiin lautapelejä. Hymyiltäisiin hetki, niin kuin joskus ennen.

Parkkipaikalla asettelen ostoskassit takakonttiin, ojennan kärryt seuraavalle ja istun autoon. Temppuileva korttikone ja hajonnut jogurttipurkki ovat pieniä, olemattomia ongelmia.

Eihän meillä nyt oikeasti ole niin kiire minnekään. Kävellään hiljaa ja hymyillään.

#ArjenPienet — www.markoostman.fi

Vuoteen 2022 suunnataan kahden näytelmäkäsikirjoituksen taktiikalla.✌️🎭

Keväällä luvassa ensimmäinen tästä kynästä lähtenyt lastennäytelmä ”Piippuhyllyn Patterström ja ilomielikuvituksen alkeet”, jonka ohjaajana debytoi Jenni-Stiina Inkinen. Kesällä niin sanotun Rauma-trilogian, eli viime suven ”Talo taivasta vasten” -näytelmän itsenäinen kakkososa ”Aitan takana avaruus”, jonka ohjauksesta vastaa Hanna Turunen.

Rauman Iltanäyttelijät ry:n ohjelmistossa myös muun muassa Heli Laaksosen ”Ajopuujalka”. Kyseinen teos on kirjana loistava, joten se on sitä varmasti myös näytelmänä.

Juttua aiheesta lauantain Länsi-Suomissa. Digiartikkeli tilaajien luettavissa 👉 https://bit.ly/3wkLXKd

Lisää tunnelmia ohjelmiston julkistustilaisuudesta Instagramin puolella 👉 https://bit.ly/2ZY0say

#PiippuhyllynPatterström #Ilomielikuvitus
#AitanTakanaAvaruus

Arjen pienet: Sinivalkoiset. 🇫🇮

Istumme 104-vuotiaan kanssa saunan lauteille. Käsissämme karjalanpiirakat ja korkeajalkaisissa juhlan kunniaksi herrasväestä väkevämpää.

Laskemme löylyä ja vaihdamme sanan sieltä, toisen täältä. Kaiken sen, mitä nyt suupalteilta suomalaisilta irtoaa. Puhumme säästä ja me molemmat tiedämme, että meille suomalaisille se ei ole small talkia se.

Vallitsevasta säästä suomalaisen on helppo siirtyä seuraaviin aiheisiin. Jaamme järvet ja metsät, joihin on vielä viiva vetämättä. Piirrämme ilmaan rannikkoseutujen läpitunkevan tuulen ja sisämaan sateiset sunnuntaiaamut. Joutsenet ja kurkiaurat, latomeret ja mustikkamaat. Höyryn, joka nousee hengityksestä paukkupakkasilla.

Pidättäydymme puhumasta taloudesta ja politiikasta. Ne vaihtelevat maailman ja ajan mukana, ruisleipä on ja pysyy. Nyökkään, saunassa sielu lepää eikä sinne suru ja murheet sovi.

104 vuotta sitten, 104-vuotias sanoo, sisu piti meidät sinivalkoisina. Kuvaillaan kuinka miehet ja naiset syöksyivät sotaan rohkeina. Unohdetaan se, miten paljon he pelkäsivät päivästä ja yöstä toiseen, mutta siitä huolimatta antoivat kaikkensa. Se tekee heidän rohkeudestaan ja teoistaan vielä suurempaa.

104-vuotias kääntää kiulun ja kauhan, suuntaa suihkun kautta Linnan juhliin. Karvalakin korvaläpät heiluvat vanhan sinisen Saab 92:n ratissa. Sillä on haettu tyttö juhannusyönä kokkoa katselemaan, käyty kotikylän kirkossa kääntämässä tyttö rouvaksi, menty osastolle tulostamaan mukulat ja sillä kuljetaan vielä viimeiseen lepoon.

Katselen sinivalkoista 104-vuotiasta kulkupelissään. Sisulla se ajaa, kyynärpää avoimesta ikkunasta rehvaakkaasti roikkuen. Matkalla omiin juhliinsa, hyräillen Junnu Vainiota, pakkasesta vähät välittämättä. Liekö Pohjanmaalta vai Satakunnasta? On mennyt vuosien saatossa lajit sopivasti sekaisin ja tultu suvaitsevaisiksi.

Onnea 104-vuotias Suomi – ei vettä, rantaa rakkaampaa. Hyvää itsenäisyyspäivää, suomalaiset!

#ArjenPienet