Timantit.

Koti on siellä, missä sydän on. Puhkikulutettu ja läpikaluttu, tuhansin eri fontein seinille sisustustarroiksi leikattu lausahdus. Lämmin klisee, joka kuitenkin muuttuu todeksi joka kerta, kun kurvaan Kasitietä pitkin kohti kotia.

Etelästä tullessa kodintunnun tuntee menneen ajan maalaiskunnan perinnemaiseman paikkeilla. Sisämaasta saapuessa tuo tunne odotuttaa itseään aina ensimmäisiin liikennevaloihin saakka. Pohjoisesta palatessa on kuin kotonaan kasitien kaarteiden suoristuessa, vesitornin valojen lipuessa hitaasti kiintopisteeksi horisonttiin.

Tuon tornin näköalatasanteelta olen ihmetellyt ja ihastellut sinua taaperona, teini-ikäisenä, kaksikymppisenä ja nyt kun käyn neljännen vuosikymmenen viimeisiä vaiheita. Sieltä olen nähnyt sinut joka kerta samaan aikaan samanlaisena ja aina uutena.

Minulle olet jotakin, jollekin toiselle jotain toista. Toisinaan kuvittelemme tuntevamme sinut kuin omat taskumme, mutta monimuotoisuutesi osaa yllättää. Kuten pieneen pakatut suuret aina.

Olet punainen piste kartalla. Kaistale Kasitien varrella, jonka holtiton ohittaa silmänräpäyksessä. Saapuvien ja lähtevien laivojen satama. Missä kaikki tuntevat jotain kautta toisensa. Missä isät ja äidit tapaavat jo ala-asteella. Missä kiitos ei ole kirosana.

Olet seissyt täällä vuosisatoja, sinua halkovan kanaalin varrella. Nähnyt kulkurien kuljeksivan, kokenut sodat ja rauhat, kestänyt tulipalot ja säilyttänyt vanhat puutalot. Kantanut sylissäsi tätä hieman hassusti puhuvaa heimoa, joka on ainutlaatuisella tavalla ylpeä juuristaan. Ylpeä juuri sinusta.

Sinä olet tuuli vanhan kaupungin kujalla. Tyttö nypläämässä Helsingintorilla. Aamupakkasen puutalojen ikkunoihin piirtämät kuurankukat. Eteläpitkäkadulla seinään painettu kämmen. Olet suuret unelmat, jotka syntyvät seinien sisällä. Sellaiset, joita emme ole tottuneet sanomaan täälläpäin ääneen.

Minulle olet pienen pojan silmissä säihkyvä näkymä kerrostalon kuudennen kerroksen ikkunasta. Päiväkodin piha, jossa irroitin otteeni äidin kädestä. Tehtaan parkkipaikka, jolla odotimme isää töistä. Koulutie, jota kuljin yhdeksän vuotta edestakaisin. Kengänpohjissa rapiseva sepeli.

Olet keskuspuiston penkit ja keinut, joilla joskus keinuin ja joissa myöhemmin keinutin. Kaikki kadunpätkät, joilla pyöräilin kavereiden kanssa jogurttipurkeista tehdyt räpättimet pinnojen väleissä. Ne mutkat, joissa odotin tyttöjä. Se risteys, jossa sain ensimmäisen suudelmani. Vallihaudat, joiden suojassa särjin sydämeni ensimmäistä kertaa 6-vuotiaana.

Olet liikenneympyrä, jota vasta ajokortin saaneet kiersivät 12 kertaa ympäri yhteen soittoon. Korkea kukkula, jonne ajoimme muita ihmisiä pakoon. Olet juhannusteltan paikka Reksaaren rannalla. Olet kesäyössä soinut Kuubalainen serenadi. Ja totta kai se valkoinen kirkko, jossa minut vihittiin.

Sinä olet raatihuoneen kello, kaupungintalon torni, väylä pienvenesatamasta vaikka maailman toiselle laidalle. Jo poistetut pysäköintimittarit ja edelleen höyryävät pystökaffekojut, joiden äärellä iäkkäät herrasmiehet tietävät kaikesta kaiken. Sairaala, jonka ikkunoissa palaa öisin lämpimät valot. Hautausmaat, joissa lepäävät ne, joita ikävöimme.

Olet ahkera ja aikaansaava, muttet tee siitä liian suurta numeroa. Poljet maanantaiaamuisin vastatuulessa ja tuiskussa päättäväisenä puskemaan paperia maailmalle, hitsaamaan laivanrunkoa, lastaamaan lähtevää tavaraa ruumaan.

Perjantai-iltaisin seisot sinikeltaisessa pelipaidassa kiekkomaila kädessä jäähallin mäellä. Istut tasavertaisena toisten kanssa katsomossa. Elät hetkessä ja annat tunteen viedä.

Ja kuitenkin, kuten sanottua, joillekin olet vain se punainen piste kartalla. Aavaa preeriaa Kehä III:n ulkopuolella. Kaltaisiasi saattaa olla maailmassa satoja. Ne kaikki saattavat olla lähes samanlaisia, mutta eivät lopulta lähellekkään kaltaisiasi.

Me tiedämme, kuinka paljon pidät sisälläsi. Meille olet suolaveden ja sen selällä matkanneiden merituulten hioma timantti – olemme sinusta kotoisin, olet se mikä tekee meistä meidät.

Kun lähden täältä, tiedän että pysyt aina täällä. Kun olen maailmalla, olen aina vain kaukana kotoa. Kun palaan alkuun, tiedän joka kerta kuuluvani tänne.

Hyvää 579. syntymäpäivää, Rauman kaupunki - City of Rauma!

#ArjenPienet

Vanhenevat.

Anna lastesi kantaa kaulanauhoissaan kotiavaimia. Vetää perässään pehmolelua kauppareissulla, kattaa keittiönpöytään paikan mielikuvitusolennolle. Juosta katanat tanassa keppihevosen selässä kuraisissa kumisaappaissa sisätiloissa.

Anna heidän syödä salaa suklaasi, jättää muruja ympäri huushollia ja maitoviikset huulien ylle. Pyyhkäistä pölyt maton alle. Piirtää tapettiin kruunuja, krokotiileja, kevään ensimmäisiä kukkasia. Kaataa maitolasin, pitkittää illalla peiton alle menoa.

Anna puolisollesi anteeksi arki ja kaikki typerät tavat. Anna unohtaa ajantaju, tekemättömät kotityöt. Viettää iltaa ystävien kanssa, olla hetken painoton, vetäytyä omiin oloihinsa. Vetää sinut kainaloonsa, suudella keskellä yötä, astua aamulla varpaillesi.

Anna sisarustesi soitella turhanpäiväiseltä tuntuvia puheluita. Ladella päättymättömiä lauseita puolenyön yli. Tavata toistamiseen tulevan kesän suunnitelmiaan. Kysellä kuulumisia, kirjoittaa joulukortteja, muistaa syntymäpäivät. Muistella niitä nuoruuden noloimpia hetkiä, jotka olit jo onnistunut unohtamaan.

Anna isäsi olla huolissaan. Epäillä esittelemäsi puolisoehdokkaan soveltuvuutta sinulle ja sukuun. Kaataa viskiä hänen lasiinsa, kunnes totuudet alkavat tulla kuin itsestään. Anna tarkastaa tasaisin väliajoin autosi öljyt, renkaanpaineet ja jarrupalat. Anna isäsi esittää vahvaa ja rohkeaa, vaikka voimat olisivatkin ehtyneet jo viime vuosikymmenelle.

Anna äitisi pakata mukaasi muusit ja makkarakeitot. Tuoda tullessaan kahvia, kookossaippuaa ja koristekiviä. Leperrellä lapsillesi kuin vähä-älyisille. Istuttaa kerta toisensa jälkeen samojen vanhojen valokuvien ääreen. Kysyä koska ajattelit siivota, vaikka teit sen tunti sitten. Anna hänen väsyä vuosien varrella vaivihkaa, alkaa unohdella asioita aina useammin.

Anna ystäviesi kutsua itsensä yllättäen kylään. Keskity kuulumisiin, älä kahvinkeittoon. Kuuntele vaikka jäisit ilman omaa vuoroasi. Anna ohikulkijan kurtistaa kulmiaan. Mitata sinut päästä varpaisiin, kietoa syliinsä pelkällä katseella.

Aja koko yö vailla päämäärää. Luukuta lapsuudestasi tuttuja kotimaisia iskelmiä neljän ruuhkassa. Kaada arkiaamuna kahvikuppiin venäläistä vodkaa. Työnnä kieli metallitolppaan tammikuun paukkupakkasilla. Kirjoita nimesi lumeen keltaisin kirjaimin. Lyö nyrkkiä pöytään, puhalla ripsi keskisormelta ja toivo – ihan mitä tahansa.

Anna itsesi olla. Vielä tulee sekin päivä, jolloin se olet sinä, joka kattaa mielikuvitusolennolle ja kaataa maitolasin. Havahtuu illalla sohvalta kuraisissa saappaissa, astuu aamulla vain omille varpaille. Soittelee sukulaisille, kutsuu itsensä yllättäen kylään, istuttaa vanhojen valokuvien ääreen. Esittää vahvaa ja rohkeaa, unohtelee asioita ja ajankulun.

Sinä päivänä ei kukaan enää riisu sinua silmillään, ei pyydä kainaloon, anna autonavaimia. Sinä päivänä on tärkeää omata hulluja muistoja, joille voi nauraa kovaan ääneen yksin.

Eikä siitäkään varmasti ole haittaa, että on oppinut sietämään kotipolttoista venäläistä ja jaksaa edelleen uskoa ripsellä puhallettavan toivomuksen vielä jonain päivänä toteutuvan.

#ArjenPienet

Itsestäänselvät.

Vastata ventovieraan hymyyn. Sen sijaan, että kätkisi huulensa takinkaulukseen, ottaisi askeleen etäämmäs. Hipaista liukuportaissa puolituttua ja tervehtiä.

Kätellä kokouksen alkuun. Istua vastakkain vain pöydän mitan päässä ja antaa asioiden väitellä. Löytää ensin heikko yhteys ja lopulta vahva yhteisymmärrys.

Kirjata itsensä iltavuoroon. Tehdä täysi työpäivä vailla pelkoa pätkittymisestä. Vaihtaa kahvitauolla viikonlopun kuulumiset, suunnitella lounastauolla tulevan toukokuun lomamatkaa lämpimään.

Pysäyttää aikaisen aamun aika koulun parkkipaikalla. Katsoa pitkään kuinka huoleton reppu heiluu iloisen ihmeidentekijän selässä. Lämmetä lyhyestä askeleesta, jolla on kiire oppimaan uutta.

Istua vanhempainillassa, kurkistaa sotkuiseen pulpettiin. Palata kotiin ja katsella, kun lapset sotkevat huoneensa yhdessä ystäviensä kanssa. Puhua aidan yli naapurille säästä.

Valita lähikaupan hyllyltä mitä tahansa, moikata tuttua myyjää, täyttää lottokuponki. Syödä suosikkiravintolassa täydellisesti paistettu puolikypsä pippuripihvi. Hikoilla hyvällä omallatunnolla kerrytetyt kalorit kuntosalilla.

Juosta pallon perässä tutussa porukassa. Istua iltamyöhään hienhajuisessa pukuhuoneessa ja nauraa toinen toistaan tyhmemmille vitseille. Kolautella keskikaljatölkkejä toisiinsa.

Seistä sunnuntaisin kentänlaidalla. Nostaa katse kahvikupista ja katsoa, kuinka jälkikasvu janoaa liikkumisen ja onnistumisen riemua. Sitä tunnetta kun kuuluu johonkin, omaan joukkueeseen.

Käydä keilaamassa, kumota tuoppi toisensa jälkeen terassilla, koskettaa kirjanselkämystä kirjastossa. Katsella kahvilan ikkunasta, kuinka kaupunki herää hengittämään yhtenä edestakaisin huojuvana ihmisvirtana.

Kääntää katseensa ja antaa laatukahvin löytää kielenkärjelle, lämmittää kitalakea. Keskustella pitkään ja hartaasti parhaan ystävän kanssa. Ostaa popcornia, nauttia elokuvateatterin hiljalleen himmenevistä valoista.

Tuijottaa urheilua televisiosta, astua areenalle. Kokea katsomossa tuttu ja turvallinen yhteisöllisyyden tunne. Olla muutaman tunnin ajan osa laumaa, jossa ei ole titteleitä eikä toistaan parempia.

Heilua vailla huolia hyvän keikan tahdissa. Antaa bassokompin takoa sydämen kanssa samaa tahtia. Heittäytyä tuntemattoman kaulaan, tanssia kunnes kengänpohjat palavat puhki.

Puhaltaa kerralla kaikki kynttilät kakusta, antaa kameran laulaa. Kertoa kuulumiset kaukaisimmillekin sukulaisille. Siivota talteen juhlien jälkeensä jättämät muistot.

Ajaa lapsuuden kodin pihaan, halata ovella äitiä ja isää. Viedä isovanhemmille vappuna kukkia. Antaa heille hymy ja hetki kun on oikeasti läsnä.

Ostaa vain yksi paketti vessapaperia, 400 grammaa jauhelihaa, maitoa parin päivän tarpeisiin. Tuntea täydellistä turvallisuutta. Tietää, että kaikkeen löytyy lääke. Olla pelkäämättä jokaista aivastusta ja yskähdystä – omaa tai toisen.

Aloittaa milloin ja missä tahansa uutta, mitä tahansa. Tehdä se fyysisesti läsnä. Luoda maanantaiaamuun maailma, joka päättyy perjantaina.

Ja yhtäkkiä on aika, joka vie meiltä kaiken. Valinnan mahdollisuuden ja vapaan tahdon, vapauden. Luovumme läheisyydestä, läheisten lämmöstä. Yksinkertaisesta ja itsestäänselvästä.

Jossain on joku, jolle mikään näistä ei ole koskaan ollut itsestäänselvää. Meillä, jotka olemme ottaneet tämän kaiken aina kuin se kuuluisi meille, on nyt opin aika.

Myönnän olevani yksi niistä, jotka eivät osanneet iloita kaikesta silloin kun kaikki oli vielä hyvin. Juuri nyt me opimme vaikeimman kautta, ettemme enää koskaan sortuisi ottamaan mitään arkista itsestäänselvyytenä.

Nyt meillä on ainoastaan aikaa. Mahdollisuus miettiä, mikä oli viimeisin asia, jonka otimme itsestäänselvyytenä ennen kuin tämä helvetti pääsi irti. Mitä ennen niin arkista asiaa, hetkeä tai henkilöä osaisimme arvostaa juuri nyt huomattavasti enemmän?

#ArjenPienet

Naistenmiehet.🌹

Myönnän, minä olen naistenmies. Ylpeästi ja yksioikoisesti viimeistä piirtoa ja jokaista tuntemaani tunnetta myöten melkoinen mammanpoika. Olen naistenmies siinä missä jokainen vastaan tuleva kaksilahkeinen.

Yhdenkään yrmeän yrjänän elämä kun ei ala ilman äitiä. Kukaan ei pidä kädestä niin kuin äiti, kukaan ei katso perään niin kuin äiti. Hellyys ja huolenpito ovat äideissä ikuisia.

Äitini kasvatti minusta miehen. Villistä pojanviikarista, kurittomasta kakarasta vähintäänkin kohtalaisen kohteliaan ja muut huomioonottavan herrasmiehen. Periksiantamattomalla ja ahkeralla esimerkillä, joskus lämpimällä ja joskus lujalla rakkaudella. Kärsivällisyys enemmän kuin kovalla koetuksella.

Äiti teki sen mitä äidiltä vaaditaan, mutta hän teki myös sen mitä isältä vaaditaan. Nyt kun selaan sivuja taaksepäin, tajuan, että äiti on kiistatta tämän maailman kovin jätkä.

Isoäidit ovat yhtä viikonpäivää, pelkkää sunnuntaita. Minulle mummu opetti paljon. Päällimmäisenä mieleen nousevat tarinat, tunteet niiden takana.

Vahva nainen, joka on taistellut tiensä miesten miehille rakentamassa maailmassa, nuorena naisena ajassa, jossa tunteille oli sijaa korkeintaan vain vajaan vartin verran kerrallaan. Jokainen lapsena kuulemani laulu ja runo kasvatti pienen pojan sanavarastoa, mutta ennen kaikkea tunneälyä.

Ajan myötä mummun askeleet ovat hidastuneet, hieman ehkä hiljenneetkin tässä melun täyttämässä maailmassa, mutta kaiken kiireen keskellä kuulen ne edelleen. Sanalla sanoen, sinä olet sankarini, sillä sinä olet vahva kun uskallat olla heikko, rohkea kun uskallat unelmoida.

18 vuotta sitten kuvittelin erään tytön olevan vain yksi tyttö muiden joukossa. Sinä iltana vedin kaksin käsin väkijuomaa nuoren miehen mistään piittaamattoman hataralla itsevarmuudella, kunnes sammuin lainatuissa latex-housuissa lopulta Jukkapalmun juureen. Jotenkin kummassa keksit kuitenkin kysyä seuraavana aamuna, että jatketaanko tästä nyt yhtä matkaa.

Tänään olet aikuinen nainen, joka nukahtaa joka ilta viereeni. Nainen, jonka seurassa kerään lentosuudelmia taskuun pahan päivän varalle. Siinä missä minä tiedostan olevani tunteiden tuuliviiri, olet sinä järjen ääni, joka takoo takaraivossa ja pitää tennarini tiukasti maassa. Kerään katseitasi kansien väliin ennen kaikkea siltä varalta, että tulet vielä jonain päivänä järkiisi.

Tiedän kokemuksesta, että tyttäret tekevät tosimiehestä feministin. Isosta miehestä itkupillin. Ensimmäisen kerran syliin laskettava ihmisenalku itkettää, ensimmäinen koulupäivä itkettää, hyvä että hampaan irtoamisesta selvitään tirauttamatta kyyneltä. Huoli on suurempaa, rakkaus on suurempaa, jokainen tunne täydempää, kuin mikään muu koskaan ennen.

Jokainen isä tuntee, miten tyttären edessä teräsvartalo pehmenee. Ensimmäisten kotibileiden edessä olo on viiltävä, voimaton. Tiedämme tasan tarkkaan, mitä teinipoikien päässä pyörii, joten on vain luonnollista, että päädymme hankkimaan pesäpallomailan.

Ja kun sitten jonain päivänä täysin yllättäen kirkkaan taivaan peittää paksu tumma pilvi, ja se ensimmäinen aivan-varmasti-maailman-kieroin-pikkunilkki tuodaan ovesta sisään, näytetään yhdellä vuosia harjoitellulla, seinällä roikkuvaan pesäpallomailaan kohdistuvalla vilkaisulla, kuka tuota tyttöä piteli sylissään ensimmäisen kerran.

Joten kyllä, olen naistenmies, pään päällä tukku tossuja. Mammanpoika ja itkupilli, jolla on kuitenkin se pesäpallomaila valmiina tarvittaessa yllättäviinkin ajolähtöihin.

Naiset ja tytöt, te pyöritätte tätä maailmaa. Te herätätte tuhansia kauniita ajatuksia, teette tuhansia kauniita tarinoita. Niin kauan kuin teissä on edes pienikin pehmeä paikka kaltaisillemme kujakolleille, niin kauan meillä on toivoa selviytyä hengissä seuraavaan päivään.

Kiitos menneestä, nykyhetkestä ja tulevasta, ruusuja rakkaudella. Hyvää ja ennen kaikkea ansaittua naistenpäivää.❤️

#ArjenPienet