Olipa kerran kesä – 19.-25.6.2023

MAANANTAI 19.6.

Valvon valoisaa yötä. Tupakoin ketjussa ja kuuntelen kuinka linnut avaavat aamua. En vapaaehtoisesti, vaan unettomana. Tässä iässä tällaisissa lämpimissä öissä nuoruuden tuntu tarttuu t-paitaan. Aika, jolloin ei edes tarvinnut unta.

Nyt sitä huomaa, miten tuuli kuljettaa märkien koivujen ja nurmen tuoksuja. Tupakoitsijan riemut ovat pieniä; neljästä vuodenajasta haistaa vuodessa korkeintaan kaksi, mutta joka kerta se on jumalattoman suuri elämys.

Pitkään nukuttu sunnuntai pyörittää miestä lakanoissa vielä klo 3.54. Yhtäkkiä pää on täynnä ideoita ja ajatuksia. Luotan siihen, että parhaat niistä pysyvät mielessä aamuun asti. Tarvitsen valkoisen taulun, jota tuijottaa kunnes taju lähtee.

Olen jo jonkin aikaa epäillyt kärsiväni uniongelmista, ja kun puhun jostain ajasta, tajuan puhuvani arviolta noin puolestatoista vuodesta. Särkevä olkapääkin pakottaa vaihtamaan jatkuvasta asentoa, vihoittelevasta varpaasta puhumattakaan. Vanhenevan miehen vaivoja, mutta koska olen keski-ikäinen suomalainen mies, pidän suuni kiinni, enkä hae asioille apua tai varmistusta ennen kuin kusen kolmatta päivää verta. Eikä vielä ole tullut vastaan ensimmäistäkään, joten miksi vaivata.

Onneksi olen ajoittanut töiden aloittamiseen klo 10.00 tienoille. Vajaan viiden tunnin yöunien jälkeen ehdin tekemään kaiken tälle päivälle aikatauluttamani ilman kiirettä. Kirjoittaminen tuntuu hyvältä. Lauseet muodostuvat ja kohtaavat toisensa luontevasti.

Istumme kesäiltaa pojan kanssa pihalla kaksin. Östmanin miehet kynähommissa – hän piirtää, minä kirjoitan. Tänään molempien tuottavuus on samalla tasolla. Vilkuilen vieressä hyrisevää innostusta, ja viimeistelen Neljänolla-juttusarjan kahdeksannen osan ”Olipa kerran kesä”, eli tämän päiväkirjan, jota juuri nyt kirjoitan yhden hyvällä tavalla tavallisen maanantain osalta.

Joutsen lentää matalalla yli pihamaan, piirrän pisteen.

TIISTAI 20.6.

Tiistai, joka tuntuu perjantailta. Aamupalaverin jälkeen työstän tekstejä toimistolla. Elän normaalilla arkilounaalla eli kahvilla ja savukkeilla. Huono tapa, mutta olen oppinut, että syöminen kesken päivän pysäyttää tämän hihnan. Olen siis mieluummin nälkäinen ja tuottelias kuin täynnä ja tyytyväinen.

Kirjoitan Laiturin päässä poutapilvet -näytelmän käsiohjelmaan käsikirjoittajan tervehdyksen. Olo on yllättävän haikea, kun tarkastelen kolmen kesän trilogiaa täältä kolmannen ja viimeisen osan etäisyydeltä. Raumassa riittää ammennettavaa joskus tulevaisuudessakin, mutta seuraavaksi jotain ihan muuta.

Illalla tulee testattua ensimmäistä kertaa muutama kesä sitten kunnostettu maauimala, Rauman Makis. Kiireiset kesät ovat vaatineet huomionsa toisaalle, nyt annetaan aikaa tällaiselle olemiselle. Hienon paikan ovat ”pojat” rakentaneet palveluita myöten. Tänne tullaan jossain kohtaa kesää vielä uudestaankin.

Pyöräilen enemmän kuin kokonaisen vuoden aikana yhteensä, noin 12 kilometriä. Pakarat ja reidet huutavat huomenna hoosiannaa hippitukkaheavyn tahdissa. Olen tottunut pyöräilemään korkeintaan kerran-kaksi vuodessa terassikierrosten yhteydessä. Ei vain ole minun juttuni tämä tällainen polkeminen.

Iltapalaksi nautin puolilitraa kahvia ja kuulokkeista Paul Oxley’s Unit’in Living in the Western World -levyn vuodelta 1981. Sopivan simppeliä popmusiikkia kuulaaseen kesäiltaan reilun 40 vuoden takaa. ”Spanish Bars” -kappaleessa on jotain, mikä toimii aina.

KESKIVIIKKO 21.6.

Luen aamulla vielä käsikirjoittajan tervehdyksen kertaalleen läpi. Ei korjattavaa, joten tällä mennään:

”Rauma-aiheinen trilogia lipuu nyt kotisatamaan. Kolmen kesän mittainen matka on kuljettanut Vanhasta Raumasta Unajan maalaismaisemiin ja sieltä Raumanmeren rannoille. Jokainen osa on itsenäinen tarina paikallisista ihmisistä, paikoista ja tapahtumista. Kantavana teemana kolme toisiinsa nivoutuvaa ikuista aihetta: Aika, rakkaus ja Rauma.

Laiturin päässä poutapilvet -näytelmä päättää tämän ajanjakson. Kyseessä ei ole huipennus, sillä trilogiassa kaikki osat ovat tasa-arvoisia. Talo taivasta vasten keskittyi ajan muutoksiin ja rakkauden monimuotoisuuteen, Aitan takana avaruus kahden eri aikakauden kohtaamiseen ja sitä kautta kaiken mahdottomuuteen.

Laiturin päässä poutapilvet tarkastelee näitä aiheita veren ja veden näkökulmasta. Laiturilta lähdetään ja sille palataan, sen reunalla odotetaan ja otetaan vastaan. Kaiken keskiössä lähtökohtaisesti elämän pisin ihmissuhde – sisaruus, veljeys. Aallot hakkaavat huomennakin rantaan, tapahtui ihmisten elämässä mitä tahansa.

Trilogian kirjoitustyön aikana olen monesti todennut Rauman todella olevan tuhansien tarinoiden kaupunki. Tämä kokonaisuus päättyy tähän, mutta tarinoissa riittää ammennettavaa.

Nyt laiturin päähän lipuvat poutapilvet, annetaan aaltojen kuljettaa. Hauskaa teatteri-iltaa huumorin, herkkyyden ja oivaltamisen parissa.

Marko Östman
käsikirjoittaja”

Poika kertoo, että häntä pidetään hieman outona. Tiedustelen, että millä tavalla. ”No me jätkät ollaan vähän outoja”, hän vastaa. ”Niin olemmekin, ja pysytään sellaisina, jookos?”, sanon. Muistutan, että muut ihmiset tulee ottaa aina huomioon, mutta ketään ei tarvitse mielistellä.

Koin itsekin olevani tuossa iässä yhtä lailla outo. Ehkä se kuuluu kasvuprosessiin ja tietynlaiseen epävarmuuteen. Outous lienee säilynyt jollain tapaa minussa, ja se on muodostunut myös voimavaraksi. Ei kai tässä hommassa ihan täysipäinen voi ollakaan, saati miettiä, mitä muut minusta ajattelevat.

Tänään alkoi juhannuksen vietto. Ilta vierähtää vielä liikuntasalissa salibandyn parissa. Arjen kuonat ulos, jonka jälkeen on hyvä asettua huomenna Järviradio soimaan. En aio poistua pihatuolista kokonaiseen neljään päivään.

TORSTAI 22.6.

Juhannuksen aikaan sitä väittää aina itselleen maailman ympärillä muuttuneen, vaikka todellisuudessa eniten taitaa olla muuttunut mies itse – tai vähintäänkin nyt ainakin vanhentunut.

Muistelen menneitä juhannuksia. Teini-iässä pakkasimme tavaramme kasseihin ja suuntasimme veneillä jo keskiviikkona Rauman saaristoon. Rannat olivat telttoja ja väkeä väärällään. Viiden päivän aikana poltimme ihoa ja maksaa. Elämän perusasiat – ystävät, keskikalja, tytöt – olivat kasassa, ja taustalla tunnelmaa loi tauotta Leevi and the Leavings.

Keskikesällä 2001 olisin päässyt ensimmäistä kertaa Raumanmeren Juhannus -festivaaleille aikana jolloin tapahtuma alkoi saavuttaa suurinta suosiotaan, mutta istuin yöttömän yön viikonloppua Niinisalon varuskunnassa. Kaverit soittelivat ja mainostivat hyvää musiikkia, ihmismassaa ja valtavaa määrää kauniita vastakkaisen sukupuolen edustajia. Ei helpottanut, päinvastoin.

Muistan ajatelleeni, että olisin mieluummin vaikka jouluaaton kiinni harmaissa kuin kuumana juhannuksena. Nyt tuo ajatus lähinnä huvittaa. Perheellisenä istun mieluummin joulupöydässä ja seuraan lasten iloa, sen sijaan että jonottaisin ylihintaista olutta tungoksessa ja melussa.

Tätä nykyä juhannusta voi toki tietyllä tapaa verrata jouluun. Molemmat sisältävät sellaiset kolme päivää vuodesta, jolloin puhelin ei soi, eikä viestit kilahtele. Saa erakoitua omaan rauhaan läheisten kanssa. Kunhan ei nyt sataisi saavista, kuten on pudotellut koko aamupäivän.

Neljän päivän erikoituminen alkaa tänäkin vuonna perinteisesti kotiinkuljetuksella toimitetuilla ruokatarvikkeilla. Hermot eivät riitä ruuhkiin edes arkena, saati tällaisina aikoina. Juomat ovat nyt kylmässä, poreallas kuumana. Pöydässä Ranch-perunoita ja ribsejä, sekä kello kolmen kuohuviinipullo.

Taivas alkaa aueta meren yllä, sininen yltää pian jo kotipihaan. Järviradio tarjoaa Taisto Tammen ”Tango Sinikalle” -kappaleen, olen kohderyhmää vain kesäisin. Kellun tasaisessa laitamyötäisessä, luen Teemu Hirvilammen ”Kotkanpääkeitto – Valitut runot 1977-2001” -kokoelma. Valtakunnassa kaikki hyvin.

Illalla seuraamme porealtaan lämmöstä, miten naapurustossa vapaana kuljeskeleva kissa jahtaa pientä myyrää. Hyväksymme luonnon lain, jotta poikakin oppii ottamaan asiat asioina silloin kun niille on järkiperusteet. Jahti jatkuu turhan pitkään, kissa vain leikittelee. Ajan katin pois pihaltamme. Pieni myyrä tärisee pensaan lehtien alla, eikä tajua lähteä.

PERJANTAI 23.6.

Epävakaista. Polttava aurinko ja viileä tuuli vuorottelevat. Eilinen on vielä aamupäivän läsnä. Juhannuksen anthem on uusi tuttavuus, Folkhem-bändin ”Punk ei kuole koskaan”. Hieno biisi, jonka nimessä ja soundissa on sopivasti ristiriitaa.

Mietin, mistä todella tohdin kirjoittaa. Kaikesta, lähes kaikesta. Vaimo valmistaa Pina Coladan, avaan perään esikoistyttäreltäni saamani hapanoluen. Siten lakkaan epäröimästä, osaan irtautua ajatuksista ja ideoista. Kuulostaa ehkä ongelmalta, jota ei kuitenkaan ole. Olen talvet muutamaa poikkeusta lukuunottamatta pääsääntöisesti juomatta, kesällä voi ja kuuluukin rentoutua. Kukin saakoon oman kohonsa kellumaan tyynellä omalla tavallaan.

Viime yönä sovimme vaimon kanssa, että molemmat järjestävät heinäkuun lomaviikoille vuoroviikkoina jonkin yllätyksen. Panostamme parisuhteeseen räjähdysherkkänä aikana, jolloin katselemme toisiamme päivästä toiseen käytännössä kellon ympäri. Ehkä tämä on alitajuisesti sitä reilun 21 vuoden aikana kerrytettyä kokemusta.

Vaimo tiedustelee, että mitä jos hänen yllätyksensä osuu juuri sellaiseen hetkeen, jolloin minulla on menossa vimmainen kirjoitusvire. Vakuuttelin, ettei se haittaa. Aion opetella myös itse uskomaan siihen. Riskinsä siinä toki on, mutta pitää vain muistaa olla ärähtämättä, jos näin osuu. Mietin, onko muun perheen elämä luomiskautena kuin kävelisi miinapelloilla? Ei kai sentään, mutta kuka helvetti edes ottaa vapaaehtoisesti itselleen luovan puolison?

Tänään ei kuitenkaan luoda, vaan pidetään perinteiset juhannusolympialaiset. Saamme myös keskimmäisen lapsen mukaan, sillä hänellä lauantai on työpäivä, ja näin suuremmat bileet jäävät väliin. Luvassa on kymmenottelu. Tikanheitto ja kroketti ovat vakiolajit, joiden lisäksi jokainen saa keksiä kaksi itselleen parhaiten sopivaa lajia. Omat lajini ovat tarkkuuslaukaus kymmenellä jääkiekolla ja tietokilpailu Suomi 100 -lautapelin muodossa.

Ihastelemme valoisaa yötöntä taivasta porealtaassa kahden aikaan yöllä. Keskimmäinen lapsi lähti kuitenkin varovaiselle viihteelle, vaikea sitä on tuossa iässä juuri täysi-ikäistyneenä pysyä tällaisena yönä paikallaan. Äitinsä ulkonäkö ja luonne, mutta on siinä seassa selkeästi jotain isältäkin.

LAUANTAI 24.6.

Juhannuspäivä tekee tuulta, antaa hieman aurinkoakin, pian jo pisaroita. Tuntuu, että keskikesän juhla on jostain syystä ollut vain puolittaista rentoutumista. Liikaa sykettä, liikaa kaikkea. Olen sentään onnistunut polttamaan itseni olkapäitä, rintamusta ja jalkoja myöten.

Kotipihassa kuuntelen kaupungista kantautuvia hälytysajoneuvojen ääniä. Ne herättävät aistit aina, kun jälkikasvu on liikenteessä. Toisinaan soitan heille tällaisina hetkinä kysyäkseni vain mitä heille kuuluu ja missä he juuri nyt menevät.

Luen puhelimen näytöllä vilkkuvat työsähköpostit. Luen Tapani Kinnusen ”Ranskalainen suudelma” -runokokoelman päivän avanneen kahvin ja kylmän oluen jälkeen. Haluan vain hengittää hitaasti. Ajankulukseni googletan naivisimin taiteenlajina. Joka päivä on hyvä oppia jotain uutta.

Olen alitajuisesti jahdannut kolme päivää kadonnutta muusaa. Tänä aikana syntyneistä aihioista tekeytyy kaksi tekstiä; ”Shakkimatti” ja ”Seuraavaksi sadetta”. Ja sitä sadettahan tulee pieninä pisaroina. Istun varjon alla, värjöttelen shortseissa, kittaan keskikaljaa ja kuuntelen kotimaisia iskelmäklassikoita. Nyt on juhannus, ja olen periaatteen mies. Ainoana myönnytyksenä villasukat.

Seuraan uutisista herkeämättä tapahtumia itänaapurissa. Kapina tekeytyy. Jo oli aikakin, ajattelen, vaikka en oikeastaan tiedä, mikä tässä tapauksessa olisi se paras ratkaisu. Rajavalvontaa ei ole kuulemma tarpeen tehostaa. En voi olla miettimättä, kuinka monta selvinpäin olevaa reserviläistä löytyisi näin juhannuspäivänä. Saisiko siitä määrästä kasaan edes välttävää miehistöä?

Lopputulema on draaman kaaren kannalta harmaa, mutta maailman kannalta varmasti vähiten huonoin vaihtoehto. Kapinakulkue pysähtyy juuri ennen pääkaupunkia, minä parkkeeraan päivän hoippuen työhuoneelta aamuviiden aikaan.

SUNNUNTAI 25.6.

Juhannus hiljenee ja työntää meidät huomenna takaisin todellisuuteen. Kirjoitan muistikirjaan: ”Ilmassa kaikki mahdolliset maailmanlopun merkit”.

Viikko loman alkuun. Tuntuu, että olen sen tarpeessa ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Tänä vuonna pyrin pyhittämään tarpeeksi aikaa myös levolle.

Hautaudun vielä päiväksi pihatuoliin. Luen Tuomas Salorannan ”Ammerunoutta”-teoksen. Tänään ei tarvita mitään muuta, paitsi litrakaupalla jääkylmää vettä.