Hymyhuulet.

Hymy syntyy vatsassa, eikä se maksa mitään. Ilon merkitys istutetaan meihin lapsina. Muistamme hymyistä elämämme hienoimmat hetket, ja piilotamme niiden taakse paljon.

Elämän ensimmäisestä hymynkareesta tehdään iso numero. Ja se on aina sen arvoista. Olkoonkin, että syy on useimmiten vatsanväännössä, refleksissä, kutinassa kasvoilla. Hetki on kaunis ja korvaamaton, yhtäkkiä poissa. Se kirjataan ylös kirjaan painojen, pituuksien ja ensimmäisen hiuskiehkuran viereen. Viivaan ennen ensimmäistä askelta.

Hetkessä hymystä tulee peili. Äiti hymyilee nyytille, joka hymyilee takaisin. Isä kutittaa potkupuvun kainalosta ja yllättäen hymystä irtoaa nauru. Huulien välistä lähteneestä äänestä herää taaperon hämmennys, joka häviää isän ja äidin kasvoille kasvaneesta uudesta ilosta.

Hymyä halutaan lisää, hinnalla millä hyvänsä. Sitä aletaan ruokkia ja pikkuhiljaa palkita. Yhtäkkiä kylässä tai kauppajonossa hymyyn ei riitäkään enää hymy. Sen hinta on lelu tai karamelli. Ja voi luoja, että me hymyilemme. Suu ja silmät yhtä iloa. Kaikki kolme hymyä kasvoilla ja kaikilla rauha.

Esikouluikäisenä hymystä häviää hammas toisensa jälkeen. Ne hymynhetket elävät ikuisesti valokuvissa, joista ei näy kuinka itsenäistyimme tietäen, että hymy on aina vapaaehtoista.

Koulussa haistamme hymyn aseeksi, vartalomme tarjoamaksi valuutaksi, jota alamme käyttää hyväksemme. Hymy tarjoaa vaikutusvaltaa hyvässä ja pahassa. Viattomalla vältämme jälki-istunnon, virneellä viillämme ja käännämme veistä heikomman haavoissa. Ainoa, mikä ei ajan mittaan muutu, on puhdas hymy, jonka annamme isovanhemmillemme.

Koulun pimeässä salissa soi Johnny Liebkindin "Hymyhuulet". Haemme siitä rohkeutta askeliin ja hymyllä toista tanssiin. Viimeisen hitaan aikaan tanssitaan niin, ettei toinen näe, mutta tuntee hymyn.

Hymy tarttuu toiseen, sen jälkeen käsi. Hääkuvassa hymyillään tai ollaan hymyilemättä, riippuen siitä, mikä on ajan tapa.

Pomon edessä huulet vääntäytyvät päivittäin harjoiteltuun hymyyn ja aivot miettivät, mitä helvettiä huulet tekevät.

Ja kun aika jossain vaiheessa jättää, hymyt hyytyvät hetkeksi. Kunnes mieleen muistuu yhteiset ajat ja osaa ajatella asioita taas ilon kautta. Silloin hymy on se, mikä jää kiinni kehyksiin.

Kaiken kaikkiaan hymy ei ole helppo, ilo itsestäänselvyys. Tajusin sen huomattuani olleeni lähes vuoden päivät hymyilemättä. Toki huulet olivat tuossa ajassa vääntäytyneet vienoon, mutta mieli ei ehkä ollut tehnyt siitä täysin todellista.

Se on ollut tahatonta, mutta en ole tehnyt siitä numeroa. Kyse ei ole ollut vatsanvääntöjen, refleksien tai kasvojen kutinan puutteesta. Ei siitä ettei sitä kirjata ylös. Ehkä se pieni kutitus olisi voinut joskus auttaa aikuistakin miestä, mutta ei sitä tässä iässä enää tarvitsisi sentään ruokkia.

Ruuhkavuodet - jatkuva säntäily sinne sun tänne - tekevät tahtomattaan kasvoistamme aiempien sukupolvien kaltaisia. Havainnon jälkeen aloin harjoitella hymyä peilin edessä. Kuin opettelisi kävelemään uudestaan, silloin kun toiset ovat menneet nukkumaan.

Harjoittelu on alkanut tuottaa tulosta, hymy tulla taas kuin luonnostaan. Etenkin silloin kun harvahammasrivistö vilauttaa vilpittömän ja vaateettoman ilonsa. Se herää ylpeydestä, kun luen esikoiseni täydellisin lausein rakentamaa ainekirjoitusta tai katsellessani keskimmäisen antavan kaikkensa joukkuevoimistelunäytöksen kenraaliharjoituksessa. Silloin minun hymyni on peili - vapaaehtoinen ja tulee työstämättä.

Hymy ilmentää meissä jokaisessa sellaista ihmisyyttä, jonka haluamme nähdä ja jonka haluamme toistuvan. Ehkä jonain päivänä hallitsen sen myös valokuvissa. Suomalainen mies.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.