Viiden polven vedet - osa 23: ”Ihmisen on hyvä.”

Onni oli aina ollut niitä miehiä, jotka talvi yllättää joka vuosi. Sellaisen miehen kun jättää yksin, sille tulee vilu. Sellainen mies vaihtaa renkaita loskaisessa lumisateessa aamulla ennen töihin lähtöä.

Tekee mieli huutaa. Paiskoa ristikkoavain ja pultit naapurin puolelle, mutta samalla hetkellä sitä tajuaa, että samassa ajassa kun niitä käy nöyränä poikana poimimassa takaisin, on saanut jo renkaat vaihdettua.

Sellainen mies vihaa aina myös olla velkaa, mutta joskus pankille on pakko. Ensin opiskelun vuoksi, sitten asunnon ja firman. Onni maksoi ensimmäisen, mutta toisen vei viimeinen.

Onni liittyi paikallisten työttömien toimintaan. Istui ikämiesten iltajäillä, työttömien kiekkovuorolla pukukopissa. Veti tapansa mukaan villasukkia jalkaan, luistimen täytteeksi. Onni sai tavanmukaiset vittuilut. Eivät tienneet, että se oli tottumiskysymys. Lapsena luistimet ostettiin hinnan, ei koon mukaan.

Jäähallin parkkipaikalla Onni päätti jättää kaiken. Myi kaiken sen minkä omisti eli ei juuri mitään. Onni puhui itsekseen: ”Tässä on kaikki mitä tämä Onni tarvitsee.” Onni, onki ja oma aika. Ja isän testamentti, ja sen täytäntöönpano. Sitä Onni ei ymmärtänyt, että miksi mies joka vihasi jopa kylpyammetta, halusi lopulliseen lepoon mereen.

Onni souti tunteja sisään. ”Pieneksi sinua on aina sanottu”, Onni kuiskaisi veneelle, ”Mutta paljon sinuun mahtuu ja paljon sinä kannat." Myrsky vei hempeillessä airot. Ruutana keinahteli kultaiselta kyljeltä toiselle. Haukkasi hieman vettä silloin tällöin. Onni äyskäröi.

Kun pilvet väistyivät, näkyi taivaanrannassa saari. Saaressa mökki. Rantasaunan seinustalla makaava katiska. Piti sitä tupaa tietyllä tapaa pystyssä. Ja pihakeinu, joka liikkui vaikka ei enää edes tuullut.

Onni palasi mietteistään puhelimen pirinään. Se oli vävy. Tekivät Onnista isoisän. Oli kuulemma poika. ”Poika on hyvä. Sellaisen uskaltaa ottaa syliin. Ne kun eivät mene niin helposti rikki”, Onni sanoi ennen kuin akku loppui.

On se elämä vain jotenkin kummasti kallellaan, mutta aina myös omalla tavallaan hienosti mallillaan, Onni pohti ja päätti ääneen: ”Tänne minä jään, täällä ihmisen on hyvä”. Etenkin kun unohti mainita vävylle, että on haaksirikkoutunut.

Onni avasi uurnan ja valutti tuhkat rantamatalaan. Tuhka suuntasi suntin rakoon ja sieltä pilkottavaan horisonttiin. Väisti leikiten ikään kuin tutut kivet, karikot ja matalat. Kaislikko taipui kevyessä tuulessa niin kovin, että kävi sääliksi. Ajopuu nosti päänsä pinnalle kurkistaakseen kesäillan aurinkoa, jonka säde käväisi nopeasti rantakivikosta esiin pistävän piilopullon suulla.

Niin kulkevat sukupolvet niin kuin kulkee saarien synty. Lienee siinä ripaus viisauttakin. Piste.

* * * * *

Lue kaikki Viiden polven vedet täällä.

* * * * *