Viiden polven vedet - osa 2: ”Aina on sota ja sunnuntai"

Vanha Wesdman kävi mantereella. Siellä maksoivat työstä ja sanoivat, ettei sellaista hamppuköyden palmikoijaa olekaan, joka Vanhan Wesdmanin laudalta löisi. Paitsi akat, silloin kun ne tekivät saunan jälkeen viileässä kesäillassa latvuksistaan lyhteen.

Torilla kauppasivat kalavesiä huudon mukaan. Oman rannan vedet piti, muuten lähti muualta vapaus. Vanha Wesdman oli vakava aina vedenpinnan korkeuden mukaan. Väitti ettei vituttanut, mutta saahan sitä mies miettiä, että kun on ensin kalliilla ostanut ja sitten pinta yhtäkkiä laskee.

Sitä vaan mietti, että onko siinä sitten yhdessä hetkessä köyhä vai vain vähemmän rikas? Onko hävinnyt jotain, ja jos on, niin mitenkä paljon? Ja kun vedenpinta taas nousi, niin miksi se aina tuntui siltä, kuin olisi tehnyt voittoa, vaikka se vain haki takaisin paikalleen?

Sitä siinä miettiessä ne tekivät oikein sodan. Vanha Wesdman kirjoitti rintamalta: ”Täältä kun pääsen, pitelen petäjäistä kämmenelläni ja taittelen siitä uuden saunamökin. Sen kuistilta kuuntelen maininkien mietteitä ja kuinka hankain hioo syvällä väylällä ilman näin isoa ikävää. Sen seinään lyön lujan koukun, siinä on hyvä katiskan kuivua. Pitää ikään kuin tupaa pystyssä.”

Alfhild itki, vaikka ei se mitään auttanut. Sellaiset tirskautukset, vahva piti olla. Nuoren emännän, aivan yksin, vaikka kaksinhan sitä tavallaan.

Sunnuntaisin satoi aina - joko vettä, lunta tai tuhkaa. Alfhild ei poistunut saarelta. Mantereella moraali rypi rappiolla. Millään ei ollut mitään väliä. Odoteltiin vain, että itäinen isoveli tulisi uudestaan, oikein isommalla porukalla, ja veisivät koko kansan Siperiaan.

Eivät vieneet rajan taakse Kalinkaa tanssimaan, vaan Vanha Wesdman tuli kotiin vain kuullaakseen kuinka alkoi uusi sota. Oman maan miehet, ja ihan keskenään. Vanha Wesdman huokaisi syvään saunamökin saavuttaessa harjakorkeuden.

Mutta oli sota tehnyt sellaisen, mikä veti vielä enempi Vanhan Wesdmanin huulet viivaan. Siinä missä ennen se oli omaa vettä, mikä oli lähempänä omaa kuin naapurin rantaa, niin nyt yhtäkkiä sopi kenen tahansa kalastaa kenen tahansa vesillä.

Eivät olleet enää vain ja ainoastaan selkävedet sitä seilinpetiä, jotka olivat yhteistä käynti- ja kuormannostoaluetta. Nyt oli kaikilla kaikki, eikä kellään mitään. Laissa niin seisoi, ei siinä auttanut kuin hammasta purren ymmärtää hädässä olevaa.

Tekivät vielä niin, että laittoivat kiellon kellon mukaan. Koska sopi liikkua laineilla ja koska pysyä oman matalan sylissä. Vanhalle Wesdmanille se tarkoitti sitä, että sylkäistiin saappaisiin onnen kantimiksi ja lähdettiin liikkeelle kaiken maailman kielloista huolimatta. Ainakin nyt pirtua piti saada. Ja rysärosvot ammuttava, tai ainakin annettava osumaa.

Ei sota-aika ollut tehnyt tuottoa elinkeinolle, päinvastoin. Siitä piti pitää kiinni, minkä itse oli onnistunut pyytämään.

* * * * *

Lue kaikki Viiden polven vedet täällä.

* * * * *