Viiden polven vedet - osa 1: ”Luodonsuulta katiskalle”

Vanha Wesdman raotti tuvan ohueksi hapertunutta pitsiverhoa. Pieni piste liikkui suntinraossa, lahden pohjukasta rantaa kohti. ”Sieltä se nyt tulee tuulispäänä”, Vanha Wesdman huokaisi, ja Alfhild nousi laittamaan ison kattilallisen vettä kiehumaan.

Vanha Wesdman piirsi sormellaan ilmaan suntin raosta pilkottavan horisontin. Väisti leikiten tutut kivet, karikot ja matalat. Kaislikko taipui kevyessä tuulessa niin kovin, että kävi sääliksi. Ajopuu nosti päänsä pinnalle kurkistaakseen kesäillan aurinkoa. Piste souti siinä missä pirun riivaama. Kaukaa näytti siltä, että kädet kävivät, mutta eteneminen oli olematonta.

Vanha Wesdman tiesi, että merenselkä vetäisi vielä joskus esiin miestä vahvemman vavan. Kelluttaisi luodonsuulle ja kokisi siellä kuin katiskan. Eihän tässä enää ikuisuuksia oltu tultu elelemään, mutta jos muutaman kesän saisi vielä poiketa rantakivikkoon kätketyllä piilopullolla. Polttaa paperrossit ja ihan vain katsella, kuinka ahvenet nousevat vetämään tyynellä happea.

Monta vuotta oli elonaisaa vedetty, viikkoja kuin verkkoja paattiin. Kerran oli ollut sekin päivä, jolloin isä löi saaret ja vedet käteen. Kalastajan pojalle ei suotu ammatinvalinnan vaikeuksia. Mitään ei ollut alun alkaen kirjoihin kirjailtu, mutta kun vanhin veli hukkui oman rannan jäihin, seuraava sotaan ja kolmas nälkään perunapellon pieleen, jäi nuorimmaiselle muutakin kuin perkuuveitset.

Alfhild oli majakanvartoajan tytär, pitkä kaunis kottarainen ja aina saappaat jalassa. Varsinainen valopää tyttölapseksi. Pideltiin kädestä varovasti ja siliteltiin rannalla lämpimiä, siloisia kallioita. Wesdman tappoi kaksi kyykäärmettä halolla.

Aurinko olla oleili veden pinnalla vatsallaan ja poltti olkapäät paperiksi. Alfhild sukelsi valkoisessa T-paidassa pinnan alle. Noustessa näkyi läpi. Wesdman käänsi ujosti katseensa veteen. Se heijasti peilinä. Lämmiteltiin nuotiolla ja katseltiin tukin uittoa sahalle.

* * * * *

Lue kaikki Viiden polven vedet täällä.

* * * * *