Haaste hyväksytty ja hyväksi havaittu.

Kuvassa puristan kuulakärkikynää koko kolmevuotiaan kämmenen voimalla. Olkoonkin, että hento ote on hieman hapuileva, mutta muistan edelleen kuinka taianomaista oli nähdä omin silmin mahdollisuus jättää jälki tyhjään paperiin. Viiva, ympyrä, kirjain, ensimmäinen kokonainen sana, ehjä lause.

Alakoulussa kirjoitin 24 sivun aineen, kun muut täyttivät vähimmäisvaatimuksena olleet viisi liuskaa. Armeijassa tienasin pidennetyn iltavapaan kännit kirjoittamalla tupakaverieni aineita, joita he saivat rangaistukseksi erinäisistä unohteluista. Julkaisukynnyskin ylittyi, kun kyseisiä kaksimielisiä katkelmia luettiin useampaan otteeseen iltavahvuuslaskennan aikaan keskusradiossa.

Tätä nykyä teen päivätyöni tekstien parissa. Kirjoitan, kerron ja kuvailen. Jokainen päivä tuo tullessaan uuden tarinan ja uuden ihmisen tuon tarinan takaa. Koen olevani etuoikeutettu saadessani tehdä sitä, mistä tykkään. Kiitollinen, sillä jokainen tyhjään paperiin jätetty jälki tuntuu edelleen taianomaiselta.

Kiitos myös sinulle, joka keksit laittaa liikkeelle haasteen, jossa yhteisen hyvän vuoksi koteihinsa kätkeytyneet ihmiset kaivavat perinteiset valokuva-albuminsa esiin, uppoutuvat elämänsä hyviin hetkiin ja nauravat menneiden aikojen hassuille kommelluksille ja kampauksille. Tässä hieman masentavassa maailmantilanteessa pienetkin positiiviset arjen ilot saattavat kasvaa äärettömän suuriksi.

Muutama lisäkuva omasta kotialbumistani Instagramin Stories-osiossa täällä.