Olipa kerran kesä – 12.-18.6.2023

MAANANTAI 12.6.

Unirytmi ylösalaisin, nukun aamulla pitkään. Liian pitkään, sillä päivä ei tunnu käynnistyvän kunnolla vielä iltapäivälläkään. Täksi päiväksi tehtäviksi kirjaamani työt tulee kuitenkin tehtyä.

Alkuillasta huomaan minulle siunaantunen puolitoista tuntia tyhjää. Aikaa täysin yksin. En edes muista milloin viimeksi. Ajattelen käyttäväni tämän hiljaisen hetken kirjoittamiseen. Hetken mielijohteesta päätän kuitenkin hylätä tämän ajatuksen ja sen sijaan yrittää olla tekemättä yhtään mitään.

Jotenkin onnistun tässä toimettomuudessa, ja olo on kummallisen rentoutunut. Toki jossain kutkuttaa koko ajan omatunto, joka muistuttaa tyhjään hukatusta ajasta. Opintiellä siis ollaan edelleen.

TIISTAI 13.6.

Aamulla ylös jo klo 7.05, ja tuntia myöhemmin tilataksi kohti Helsinkiä. Pääkaupungissa improamista teatterimuseolla. Vaatii aikansa, että jäyhä ja kankea suomalaisen miehen sielu osaa asettaa itsensä satuhahmoksi taikametsään. Mutta kun se sitten osaa antautua vieraan virran vietäväksi, palkitsee kokemus hyvässä porukassa.

Suomen valokuvataiteen museo tarjoaa valokuvauksen historiaa. Tällä kertaa tämä lupaa enemmän kuin antaa. Toisin kuin Helsingin yö ja sen helteiset kadut.

Koemme kuppilan toisensa jälkeen, kumoamme tuopit ja kannut. Tiistai-ilta ja jokainen tupa on ääriään myöten täyteen ahdettu. Illan viimeisenä iskemme Annankadulla tiskiin äärimmäisen epävireisen karaoketulkinnan ”Tahdon olla sulle hellä” -kappaleesta. Revimme, raastamme ja raatelemme yhden kotimaisen iskelmäklassikon.

Mikä meihin suomalaisiin menee näin aamuyöstä? Mikä rooli on aamuyhdeksältä avatulla lonkerotölkillä? Maailma hiljenee hotellihuoneen suihkussa klo 5.08.

KESKIVIIKKO 14.6.

Hotellin aamupala jää välistä. Mies suoraan tilataksiin ja pitkäkseen takapenkille. Helsingissä, tutummin ”Meri-Mansessa” on toisinaan ihan mukava käydä, mutta ei tällaiseen jatkuvaan meluun, hälyyn ja kuhinaan sovi tällainen maalaispoika tämän pidemmäksi aikaa.

Pitelen hetken aikaa kädessäni kylmää oluttölkkiä. Vakaa pohdinnan päätteeksi luovun ajatuksesta käyttää mahdollisuus korjaussarjaan. Eilisen humala alkaa hellittää kun saavumme Rauman rajalle.

Se on hyvä, sillä aamulla heräsin hotellihuoneessa viestiin, jonka mukaan tänään on klo 16.00 Laiturin päässä poutapilvet -näytelmään liittyvä lehtihaastattelu. Onneksi omasta on aina helppo puhua, mutta valokuvissa on parempi pitää aurinkolasit silmillä.

Illalla hikoilen vielä liikuntasalissa viimeiset kuona-aineet ulos kropasta. Yöllä lasketaan muutamat liskot. Hauskuudella on aina hintansa, ja muutama hampaitaan irvistelevä mielikuvitusolento on lopulta varsin halpaa.

TORSTAI 15.6.

Iltapäivän palaverit, parin tekstin viimeistelyt ja pojan jääkiekkoharjoitukset. Tänään pysytään perusasioiden äärellä. Hengitellään syvään ja rauhallisesti.

Luen läpi kesäkuun ensimmäisen viikon ja kirjoitan sen koneelle puhtaaksi. Huomaan ottaneeni jokaisena päivänä vähintään yhden valokuvan. Pitää muistaa tehdä sama läpi koko kesän.

Lepään työhuoneen oikolukutuolissa. Kuulokkeissa jatkuvalla kierrolla kolme kovaa kesäistä: The Gaslight Anthem ”Blue Dahlia”, Lana Del Rey ”Old Money” ja Blue October ”Say It”. Yö on valoisa vielä klo 0.34. Ei tällaista hiljaisuutta haluaisi hukata nukkumalla.

PERJANTAI 16.6.

Nautin aamukahvin aurinkoisessa Vanhassa Raumassa. Istun portailla ja seuraan kello kahdeksan kiihtyvää kuhinaan. Tällaista siis tapahtuu tähän aikaan, jolloin yleensä vielä nukun. Nyt valokuvataan kaupungin kuuluisimpien kivitolppien, Kauppatorin kulmassa sijaitsevien pollarien vaihto uusiin ja entistä paremmin erottuviin.

Keksin päivän kuluessa työn alla olevaan näytelmäkäsikirjoitukseen kokonaan uuden alun. Se tuo tärkeän kulman, joka avautuu yleisölle näytelmän edetessä. Kirjaan kohtauksen ylös muistikirjaani. Tästä vielä nimeämättömästä tekstistä tulee jotain aivan muuta kuin aiemmat kirjoittamani näytelmät.

Helle jaksaa jo yli puolenyön. Kunhan kantaisi itseään myös juhannussunnuntaihin saakka. Hallitusneuvottelut on saatu valmiiksi. Käyn ohjelmasta tulevat muutokset läpi, ja kadun ensimmäistä kertaa antamaani ääntä.

Istun yötä tupakalla ja kuuntelen lähipuistossa meluavaa nuorisoa. Pitäkööt ääntä, kun sitä vielä muutaman vuoden kehtaavat. Jokainen meistä on vuorollaan ollut keskenkasvuinen ja tiennyt kaikesta kaiken.

Muistan Ratsian, ja kaivan kuulokkeet korvilleni. ”Elämän syke” on edelleen aivan helvetin kova kappale.

LAUANTAI 17.6.

Poikkeuksellinen päivä, ei minkäänlaisia suunnitelmia, täysin ilman aikatauluja. Alkaa elämä maistumaan jo kevyesti kesältä.

Kellun puolenpäivän jälkeen pienessä päiväpöhnässä. Järviradion kuulijatoiveet kilpailevat grillissä tirisevän rasvan kanssa. Joku leikkaa jossain pihanurmea, mopot pörisevät. Äänimaisemakin kertoo kesän tarinaa.

Luen Henry Lehtosen runoteokset ”Kirjanpitäjä, kansojen profeetta” ja ”Kosaani”. Maistelemme vaimon kanssa pari pulloa juhannukseksi hankittuja viinejä. Jahtaan omaa luovuuttani, joka on vetäytynyt varsin vaikeasti tavoiteltavaksi. Tosin tänään ei edes sanoja tarvitse toimia.

SUNNUNTAI 18.6.

Univelat kuitattu uinumalla yli puolenpäivän. Jatkan kevyttä kellumista.

Kirjoitan päivän aikana tekstiaihion. Sekin on jo alku. Pelaamme pojan kanssa kotipihassa frisbeegolfia ja suunnittelemme perinteisiä juhannusolympialaisia. Poika piirtää supersankareitaan, joita on kertynyt kansioon jo iso pino. Katselen ylpeänä kovaa kehitystä ja kateellisena tuollaista tuotteliaisuutta.

Mitä isommaksi poika kasvaa, sitä enemmän havaitsen meissä yhtäläisyyksiä – etenkin henkisellä puolella. Muistan miettineeni joitain vuosia sitten, että tee mitä tahansa, mutta älä tartu kynään. Taitaa olla sen suhteen myöhäistä.