Olipa kerran kesä – 1.-4.6.2023

TORSTAI 1.6.

Uuden kesän ensimmäinen päivä. Kesän, jonka kirjoitan auki kesäkuun alusta elokuun loppuun. Ajatukset ja askeleet, tehdyt ja tekemättömät päivät. Vähintään lause jokaisesta vuorokaudesta. Olen asettanut itselleni tavoitteita, joista tärkein on oppia elämään edes päivän ajan ilman tavoitteita.

Olen ostanut jo uuden mustan muistikirjan, jonka kannessa lukee valkoisilla kirjaimilla ”Ajattomia muistiinpanoja”. Se sopii hyvin teemaan, sillä vaikka kirjoitan tietystä ajanjaksosta, on tuo aika omalla tavallaan ajatonta, pääosin aikatauluttamatonta.

Tänään vien pojan kouluun hieman ennen kello kahdeksaa. Otan parin tunnin aamu-unet, jotka suon itselleni toisinaan silloin kun työhuoneella on vierähtänyt lähemmäs aamuyön tunteja. Tätä illan virkkua ei ihan joka päivä kiinnosta aikaisten lintujen nappaamat madot, sillä hätähousut tekevät harvoin hyviä valintoja.

Esikoisteokseni täyttää tänään 20 vuotta. Aamukahvin aikaan toivotan tyttärelleni onnea. Muistutan, että seuraava tasaluku on 30. Hän muistuttaa, että minulla se on 50, ja lähempänä kuin hänen seuraava tasalukunsa. Vittuilu on välittämisen muoto.

Käyn katsomassa Laiturin päässä poutapilvet -näytelmän läpimenon. Yllätyn tälläkin kertaa useampaan otteeseen, että minäkö tuon ja tuon kirjoitin. Aina kun annan valmiin tekstin eteenpäin, alan unohtaa kirjoittamiani vuorosanoja samaan tahtiin kun näyttelijät oppivat niitä ulkoa.

Vuoden ensimmäiset poreet piha-altaassa viimeistelevät päivän. Yritän lukea itseni uneen Elina Tiilikan prostituutiosta kertovalla romaanilla ”Punainen mekko”. Aiheeltaan raskas, tekstiltään kevyt. Kadehdin ihmisiä, jotka kykenevät nukahtamaan kesken kirjan. Minä en siihen pysty.

PERJANTAI 2.6.

Aamupäivä vierähtää palavereissa, iltapäivän työstän tekstejä. Tänään sanat eivät tunnu asettuvan oikeille paikoilleen, joten maanantain uudet silmät saavat viimeistellä lauseet lopulliseen muotoonsa.

Tuntuu tulevan normaalista poikkeava, hitaan käynnin hiljaisempi kesäkuu. Sellainen tekisi kieltämättä hyvää varsin vauhdikkaan talven ja kevään jälkeen. Enää on vain opeteltava olemaan. Vuosi vuodelta sellaisesta tekemättömyydestä on tullut entistä vaikeampaa.

Viimeistelen alkuviikolla alkuun saamiani tekstejä ”Hehkuvassa valossa” ja ”Ajattomia öitä”. Vaativat vielä työstöä, joten jätän myös ne vetämään hetkeksi happea, tai vaihtoehtoisesti kuolemaan kirjoituspöydän laatikkoon.

Saatekirje kustantamoon vilkkuu koneen näytöllä. Kokoelma on vain sitä vaille valmis postitettavaksi. Voisin julkaista kaiken itse, mutta toisaalta kaipaan kumppanikseni hyvää kustannustoimittajaa. Kuluvan kesän aikana aion saattaa kokonaisuuden matkaan.

Ajatukset alkavat olla jo toisen kokoelman koostamisessa. Tekstejä on, ja luotan siihen, että uusia alkaa syntyä taas kesän tultua.

LAUANTAI 3.6.

Poika kelpuutti isänsä vielä mukaan koululuokkaan noutamaan todistusta. Olen ollut näissä mukana kaikkien kolmen lapsen kanssa aina siihen asti, kun minua ei ole enää kaivattu. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, lienee tämä kerta viimeinen. Viidennen luokan päätteeksi vuoden päästä tuskin olen enää toivottu vieras.

Todistus on taattua laatua, eli saan olla jälleen kerran kiitollinen siitä, että lapset tulevat tässä asiassa äitiinsä. Pari vuotta sitten kun keskimmäinen päätti peruskoulunsa, vertailimme porukalla vanhempien päättötodistuksia. Ne näyttivät keskenään samalta, kun isän todistuksen käänsi väärinpäin – kuutoset muuttuivat hetkessä yhdeksiköiksi.

Kävin vihdoin kuuntelemassa kesään vapauttavan Suvivirren siellä, missä olen sen viimeksi tuntenut vapauttavaksi. Raumanmeren peruskoulu, jossa vietin yläasteeni, oli säilyttänyt tutun tunnelmansa. Kirjoitan tästä tarkemmin Neljänolla-juttusarjan 7. osassa ”Jo joutui armas aika”.

Suvivirrestä ristiäisiin, papin aamenesta porealtaaseen. Neljäs kerta koko alkuvuoden aikana kun kosken alkoholiin. Olen tarkoituksella välttänyt kyseistä tavaraa, sillä poikkeuksellisen stressaava kevät on vaatinut veronsa, ja stressiä on typerää kasvattaa kaljan voimalla.

Nyt sopii jo luoda tällä saralla kesäksi toleranssia. Odotan vuoden luovinta aikaa pienen päiväpöhnän parissa, taustalla Järviradion tyhjänpäiväiset toivekonsertit.

SUNNUNTAI 4.6.

Myöhäiseksi venynyt ilta ja jo valmiiksi valetut univelat tekevät tehtävänsä, uni maistuu klo 12.15 asti. Kolme varttia aikaa asettua ihmiseksi, ja ehtiä katsomaan Laiturin päässä poutapilvet -näytelmän läpimenoa. Päälle promokuvat, joten kahvia koneeseen ja aurinkolasit umpeen kasvaneiden sielunpeilien peitoksi.

Ja se sielukin löytyy päivän mittaan, ja alkaa voida hyvin porealtaassa pelatun Uno-pelin parissa. Hyvä hetki jahdata hieman hukassa olevaa luovuutta. Viimeisen pisteen piirrän työhuoneella klo 2.36. Paperille ei tosin tartu mitään, mikä jäisi elämään. Yritys on kuitenkin aina jonkin uuden alku, ehkä se tästä taas lähtee.