Neljänolla – osa 9: Kakolanmäki

Hengitän kiivaasti t-paidan kaulus kasvojen peitteenä. Painaudun kesäpäivän kuumentamaa kiviseinää vasten. Kurkistan kulman takaa, piha-alueella ei näy liikettä.

Siirrän jalkaani varovasti soralla. Lenkkitossun pohja murtaa muutaman kiven kun ponnistan itseni liikkeelle. Syöksyn puskan taakse, jatkan juoksua kohti autokatosta. Lohkeileva punainen maali tarttuu paidan selkämykseen.

Kuumana polttava keskikesän aurinko juoksuttaa ohimoille hikikarpaloita. Hiivin suuren kallion viertä varovasti kohti talon toista nurkkaa. Jännitys kihelmöi vatsanpohjassa, puristan saalista kylkeäni vasten.

Otan muutaman terävän askeleen, hiekka pöllyää perässä. Pelkään sen paljastavan reittini. Pudottaudun ränniä vasten kyykkyyn. Vedän syvään henkeä ennen seuraavaa liikettä, ja samassa tunnen aseen piipun niskassani.

”Kädet ylös!” Jähmetyn. Huuto kertoo minun jääneen kiinni. Muovinen piippu painaa pienen renkaan ihooni. Naapurin poika oli tällä kertaa etevämpi. Poliisi sai rosvonsa kiinni. Nostan käteni, pudotan saaliin ja samanlaisen leikkipistoolin.

Kaveri vetää käteni selkäni taakse ja naksauttaa muovisten käsirautojen lukot kiinni ranteideni ympärille. Kysyy, missä toinen rosvo on. Kieltäydyn vastaamasta, vasikaksi en rupea.

Kaveri ilmoittaa matkan jatkuvan kohti Kakolaa. Hyväksyn tämän mieluummin kuin kielin kaveristani, jonka tiedän piilottelevan grillikatoksessa hallussaan puolet saaliistamme – sylillinen naapurin pihapuusta poimittuja puoliraakoja omenoita.

Vankilan virkaa toimittaa taloyhtiömme pyörävarasto, jonka laudoitusten välistä pilkistää iltaan putoava aurinko. Kesä on vasta alussa, meillä on kaikki maailman aika. Sama jatkuu päivästä toiseen, pojat ovat poikia.

Jostain syystä lapsuuden poliisi ja rosvo -leikeissä vankila oli aina Kakola. Todennäköisesti siksi, että se oli ainut tyrmä, jonka tunsimme nimeltä. Ehkä nimi oli tarttunut aikuisten puheista, ehkä Poliisi-TV-ohjelmasta, jonka jaksoja katselimme toisinaan salaa.

Kakolanmäki on jo pitkään ollut niiden kohteiden listalla, joissa on jonain päivänä vierailtava. Mieltä vetävät puoleensa Turun ylle antavat näkymät, historiaa huokuvat korkeat kivirakennukset, tuhansien tarinoiden seinät.

Kesäkuun alussa suuntaamme vaimon kanssa aikuisten kesken viikonlopunviettoon Kakolanmäelle. Port Arthurin vanhat talot, ylöspäin mutkitteleva tie – tarina alkaa elää jo ennen varsinaista kohdetta.

Hotel Kakola tekee heti ensisilmäyksellä vaikutuksen. Tässä majoituksessa ei ole mitään ketjumaista. Poissa ovat liukuhihnalta luodut sisustukset. Käytävillä kulkiessa on vaikea olla miettimättä, mitä tällä samaisella paikalla sijaitsi vielä pari vuosikymmentä sitten.

Entiset sellit on entisöity hotellihuoneiksi kunnioittamalla seinien sisällään kantamaa historiaa. Ikkunoista aukeaa maisema, jossa vanha on vahvasti läsnä, vaikka viereen on rakennettu jo uusia kerrotaloja.

Kesä antaa sopivasti juuri nyt parastaan. Tutustumme entiseen vankila-alueeseen, joka on muutettu asunnoiksi, myymälätiloiksi ja kahviloiksi. Aurinko liimaa paitaa ihoon, ihmiset ovat iloisia, eri kielet ja ravintoloiden tuoksut sekoittuvat toisiinsa. Nautimme alueen antimista, kahvista ja paikallisen panimon tuotteista. Olo on kuin ulkomailla.

Rakennusten yllä sijaitseva vartiotorni, kalterit ikkunoissa, korkeat muurit – kaikki ruokkii aikuisenkin ihmisen mielikuvitusta. On mahdotonta olla pohtimatta, mitä ikkunoista aikanaan katselleet ovat käyneet mielessään läpi. Mitä pohtineet seuratessaan kalteri-ikkunoiden takaa kaupungilla omilla asioillaan kulkevia, vapauttaan itsestäänselvyytenä pitäviä ihmisiä. Mitä kaivanneet ja mitä katuneet.

Käymme kokemassa Funikulaarin. Toteamme tuon epäonnisen hissin ainakin toisinaan toimivan. Yksi rasti jälleen ruutuun, vaikka kuvailen kyseistä minuuttia elämäni tuhlatuimmaksi. Eihän tuosta nyt jäänyt oikein mitään käteen.

Toisin kuin Kakola Spa:sta. Keskellä miljöötä maan alla sijaitseva kylpylä on ikään kuin kaiken kruunu. Eikä vähiten siksi, että se on K-18. Aikuisten kesken kun vietetään aikaa, on mukava tosiaan viettää aikaa rauhassa. Ajanviettoa rentouttaa myös se, että koko kylpylä on altaita ja saunatiloja myöten anniskelualuetta. Juovuksiinhan sitä ehtii kolmessa tunnissa tulla.

Hotellin ravintola Ruben tarjoaa tartarien TOP5 -listalleni nousevan annoksen. Ja sehän tarkoittaa perinteisesti sitä, että kun saan hyvän tartarin, niin syön sen alkuruoan lisäksi myös jälkiruoaksi. Tarjoilija naurahtaa ja toteaa, että mikäs hän on kenenkään tilausta arvostelemaan. Elämä on opettanut, että kaikkea saa kunhan vain kehtaa kysyä.

Iltamyöhäisellä haemme lähikaupasta vielä sopivan määrän alkoholiannoksia. Hotellin ovelta suuntaamme umpimähkäiseen suuntaan ja hetken kuluttua löydämme itsemme öisen Aurajoen varrelta. Istumme yötä puistonpenkillä pussikaljoittelemassa kuin ennen vanhaan. Nämä kesäyössä kellumiset ovat korvaamattomia hetkiä tässä tähän mennessä reilun 21 vuoden mittaisessa elinkautisessa.

Ei ole reissu eikä mikään, jos ei muista itseään tuliaisilla, joten kotiintuomisina kannan mukanani Kakola Brewingin kuuden pullon olutmaistelusetin sekä Kakolan vankilahistorian kattavan, Rauno Lahtisen ja Anu Salmisen kirjoittaman ”Kakola - vankilan tarina” -historiikkikirjan. Näillä eväillä on hyvä viettää heinäkuussa kesälomaa.

Kakolanmäellä karu ja kivinen on kaunista. Kotimatkalla toteamme yhteen ääneen, että tänne tullaan vielä uudestaankin. Tämä elinkautinen se vain jatkuu.

NELJÄNOLLA-KOKEMUKSIA OVAT TOTEUTTAMASSA:
Asennuskivi Oy
Nuohouspalvelu Lehtimäki Oy
Viestintäosakeyhtiö Bonde Oy