Neljänolla – osa 6: Osmosen talossa

Pimeinä pakkasaamuina ikkunoissa keltaisena palavat valot ovat lupaus lämmöstä. Auton takapenkillä aamu-unisissa silmissä viivähtää uuden päivän vaikeus ja luopumisen haikeus. Eletään marraskuuta 1986. Äiti kantaa reilun vuoden ikäistä veljeäni sylissään, minä vaapun vajaan neljän vuoden ikäisellä itsevarmuudellani toppahaalareissa kiinni äidin kädessä.

Tunnen, miten pakkanen puree nenänpäähän ristipistoja. Punaisen puuoven takaa aukeaa ikkunoiden aiemmin lupaama lämpö. Äiti riisuu ensin veljeni ja sitten minut ulkovaatteista yhdessä Marjatan, hymyilevän hoitotätimme kanssa. Vietämme päivämme täällä ja vaikka viihdyn hyvin, mietin päivittäin pienessä mielessäni, mitä jos meitä ei haetakaan tänään kotiin. Pidän veljeäni kädestä ja vakuutan, että äiti tulee ihan kohta. Odotamme isää ja isoa rekka-autoa.

Tuijotan aamupäiväisin ikkunoista pitkää tietä, jolla autot kulkevat edestakaisin. Lasken punaiset. Käymme kylmässä ullakkotilassa, joka on samaan aikaan sekä pelottava että seikkailuja lupaavan jännittävä. Leikimme suurella matolla pikkuautoilla, paitsi silloin kun tytöt määräävät leikin. Iltapäivisin samat pikkuautot jättävät pihahiekkaan jarrutusjälkiä ja tytöt vastaavanlaisia jälkiä elämää ihmettelevään mieleeni.

Kaikki nämä hetket ovat nyt vuosikymmeniä myöhemmin pelkkiä ohikiitäviä välähdyksiä. Epämääräisiä kuin filmirullalle talletetut negatiivit, joita on tarkasteltava valoa vasten, mutta silti ne ovat samaan aikaan selkeitä ja vahvoja. Kuin lämpimiä ja keveitä kiviä selkärepussa. Kaiken muun olen jo kadottanut. Ja tuo suuri puinen rakennus, Osmosen talo, on pitänyt paikkansa kaikki nämä vuodet Rauman keskustassa Aittakarinkadun ja Alfredinkadun kulmauksessa.

Asiaa tiedustellessani saan kuulla äidiltäni, että olimme veljeni kanssa tässä talossa päivähoidossa kesästä 1986 toukokuuhun 1988 asti. Muistan Marjatan, muistan talon tuoksun, ja sen, että olimme alakerrassa asunnossa, mutta äitini mukaan asunto sijaitsi yläkerrassa jyrkkien portaiden päässä. En muista portaita, en yläkertaa. Näin isot asiat eivät jostain syystä ole tallentuneet kovalevylle.

Nyt 35 vuotta myöhemmin aikuisen miehen verkkokalvoille piirtyy edelleen täysin samanlainen pihamaa. Huomaan katsovani kokonaisuutta pienen pojan silmin – levollisena, hakien ikkunoista keltaisten valojen lupaamaa lämpöä. Piha-alueella mikään ei tunnu muuttuneen. Pieni nousu kadulta, vanha autotalli, punaiset ovet – kaikki ovat tallella.

Tiedän, missä sijaitsee ovi, josta kuljimme sisään. Tosin yllätykseni siinä seisoo nyt vierekkäin kolme ovea, jotka ovat selkeästi olleet siinä aina. Oikealla sijaitsevan oven vieressä on kyltti, joka kertoo paikalla sijaitsevan – tai sijainneen, kuten myöhemmin saan kuulla – eri tahojen pääluottamusmiesten toimistot.

Vilkaisen varovasti ikkunasta. Ei liikettä, ei lämpöä. Painan sormeni ovikellolle, mutta samalla hetkellä talon toisesta päädystä astuu väkeä ulos. Tervehdimme ja esitän naiselle asiani. Esittelen itseni ja nainen kertoo tunnistaneensa minut. Olemme pelanneet hänen miehensä kanssa vuosien varrella salibandya samoissa porukoissa. Taas yksi todiste siitä, miten verrattain pienessä kaupungissa käytännössä jokainen tietää toisen aina jotain kautta.

Tiedustelen mahdollisuutta päästä taloon sisälle katsomaan tiloja. Yläkertaan ei kuitenkaan avaimia löydy, mutta naapuritilaan on mahdollista kurkistaa kunhan vain löydetään oikea avain. Nainen hakee kaksi pientä laatikkoa täynnä erilaisia avaimia, joista heti ensimmäinen osuu oikeaan.

Ennen oven aukeamista jostain muistini syövereistä nousee esiin tummat seinät, patterin lämpö, ruoan tuoksu. Huomaan vetäväni automaattisesti syvään henkeä. Oven takana kaikki on kuitenkin valkoista ja viileää, tuoksu tyhjä. Tilat on tehty toimistoiksi. Siistit, tyhjät huoneet odottavat jo seuraavia käyttäjiä.

Kuljen huoneesta toiseen, ikkunalta ikkunalle toivoen todistavani maisemat, joita pieni poika tuijotti aamupäivisin punaisia autoja laskien. Osa taloista on edelleen samoja ja tunnistan näkymän, mutta tilalle on noussut myös paljon uutta. On kerrostaloja, kaupungin pääkirjasto ja parhaillaan työn alla oleva uusi massiivinen kampus.

Yritän tavoittaa tunteita, joita ei enää ole olemassa. Sillä ei sinällään ole väliä, loppujen lopuksi tahdoin vain vilkaista vielä kerran ulos näistä ikkunoista. Olen miettinyt näkymää täältä suunnasta aina, kun olen kulkenut talon ohi mennessäni kirjastoon tai teatteriin. Kaivan puhelimen esiin, otan muutaman valokuvan muistoksi – ikkunoiden näkymistä, talosta ulkoa. Istahdan portaille ikuistaakseni itseni ovien edessä, joista olen kulkenut satoja lapsuuteni onnellisia aamuja.

Kävellessäni alas pientä pihalle johtavaa mäkeä tiedän, että tämän kokemuksen mielikuva oli todellista kokemusta tärkeämpi, tallessa olevat muistot ja niiden lämpö eivät koskaan katoa. Aika voi tehdä tehtävänsä ja muuttaa maisemia ikkunoiden takana, viedä sisätiloista sinne tallettamani lämmön, kadottaa taloista taian, mutta ne pienet välähdykset pysyvät aina tallessa.

Ja mitä hoitotäti Marjattaan, me tapasimme uudelleen vuosituhanteen vaihteessa. Työskentelimme vajaan vuoden ajan työkavereina päiväkodissa odottaessani armeijan alkamista. Poltimme toisinaan nurkan takana tupakat ja Marjatta kertoi menneistä.

NELJÄNOLLA-KOKEMUKSIA OVAT TOTEUTTAMASSA:
Asennuskivi Oy
Nuohouspalvelu Lehtimäki Oy
Viestintäosakeyhtiö Bonde Oy