Neljänolla – osa 5: Myrskyjen tauottua

Aallot heräävät horisontissa, keräävät matkalla voimiaan. Yhtäkkisen mustan taivaan alla on mahdoton seurata yhdenkään vaahtopään kulkua, ne kietoutuvat toisiinsa ja iskeytyvät voimalla veneen keulaan. Hakkaavat tauotta kylkiä ja pohjaa halkaistakseen kaiken kahtia.

Heinäkuu on jo taipumassa, ja vielä hetki sitten se tarjosi parastaan. Taakse on jäänyt Turun saariston lempeät laineet, tyyni pilvettömän taivaan peilaava pinta. Kotiinpaluu jokavuotisesta viikon mittaisesta kaiken todellisen ulkopuolelleen jättävästä ajasta on jälleen päättymässä. Tämäkin viikko on painettu kuulakärkikynällä mummun lokikirjaan.

Olen 11-vuotisen elämäni aikana tottunut olemaan laineilla. Pitänyt ruoria, opetellut viittoja, kiristänyt köysiä. Nyt pappa ohjastaa paattia, mummu istuu vieressäni vakava katse tiukasti ylös ja alas heijaavassa horisontissa. Vain tunti takaperin tyynen päällä pappa on pohtinut ohimennen, mitähän se Rihtniemen kärki tänään meille tarjoaa.

Nyt sen tiedämme. Näin kovaa kohinaa, aaltojen vimmaista voimaa en ole kokenut koskaan ennen. Mummun katse paljastaa, että pelolle on juuri nyt paikkansa. Papan ilmeestä en osaa tulkita mitään, hän on tyyni ja varmat otteet kertovat kapteenin tietävän mitä tehdä. Se rauhottaa minua ja mummua.

Rihtniemen kärki ei kumarra kulkijaa. Kiinnitän katseeni aika ajoin katoavaan rantaviivaan. Kivikot ja karikot odottavat ottajaansa. Tuolta tätä myrskyä olisi helpompi hallita, mietin ja huomaan ristiin painamieni käsieni hikoavan. Voi olla, ettei tästä selvitä kotilaituriin asti.

Ja lopulta todellisuus kuitenkin voittaa vielä harjaantumattoman mielen ja mielikuvituksen. Rihtniemen jälkeen luonnon huuto muuttuu huokauksiksi. Sataman ja viljasiilojen takana on jo suojaisaa, kesä tekee paluun.

Jälkeenpäin, lähes 30 vuotta myöhemmin mummu muistelee tuota matkaa. Kaikki on kirjattu lokikirjoihin, jotka hän on lahjoittanut minulle. Niillä on työhuoneeni kirjahyllyissä oma arvoisensa paikka. Hän myöntää pelänneensä, enemmän kuitenkin minun puolestani. Kyse ei siis ollut kokeneellekaan merenkävijälle vain yhdestä myrskystä muiden joukossa.

Rihtniemi ja sen kärki on kirjoittanut menneiden vuosisatojen aikana oman legendansa. Karikot ovat nielleet aluksia ja kivikot ottaneet kapteeninsa. Tuo kärjenranta on vain noin 10 kilometrin päässä kaupungin keskustasta, mutta en ole koskaan onnistunut käymään siellä. Monet kerrat olen miettinyt asiaa, mutta jotenkin tätäkään ei ole saanut toteutetuksi.

Pääsiäissunnuntaina maalaismaisema antaa parastaan, huhtikuun 2023 alkava kevät saa luonnon avautumaan. Rannalla 30 vuoden takaisissa muistoissani murjovasta myrskystä ei ole tietoakaan. Meri vetää henkeä, mainingeissa ei ole mitään mainittavan arvoista. Kaukaa erottaa Kylmäpihlajan majakan, lähempänä päivänpaisteessa Santakarin pookin.

Nousemme pojan ja vaimon kanssa lintutorniin. Lintubongarit tarkkailevat ympäristöä kaukoputkiensa kautta, kamerat sieppaavat lintuja lennosta. Kysyn vanhemmalta herrasmieheltä, näkyykö linsseissämitään elämää. Tiiroja ja lokkeja kuulemma riittää, mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä muuta luonto antaa, mies hymyilee.

Rantakivikoilla on rauha. Ei pesimispuuhia, tyyneyttä ei riko tuulenvirekään. Astun kiveltä toiselle, hengitän syvään. Ei tässä ole mitään ihmeellistä, mitään sellaista mitä en olisi kokenut aiemminkin, ja silti yhdessä maisemassa ja hetkessä on käytännössä kaikki se, mitä olen kaivannut jo jonkin aikaa. Kiireetöntä, kaikesta irrallaan olevaa hengitystä hengityksen jälkeen. Hetkeä ilman sen kummempia ajatuksia ja ideoita.

Kotimatkalla poika bongaa paljaalla silmällä kurkiauran. Omaan silmääni osuu kaadettujen puiden pinosta esiin lehahtava kirkkaan keltainen sitruunaperhonen. Tien yli lentää yhteisessä siipien rytmissä joutsenpari. Kaikki hyviä merkkejä alkavaa kevättä silmällä pitäen.

Aallot ovat jo jonkin aikaa iskeneet keulaan, hakanneet tauotta kylkiä ja pohjaa ikään kuin halkaistakseen koko miehen kahtia. Talvi on taipumassa, hengitys alkaa kulkea kuten sen kuuluu. Yksinkertainen kokemus, jonka kirjaan kohdaksi numero viisi, on kauniimpi ja merkityksellisempi kuin osasin ennakkoon edes kuvitella.

Kotimatkalla ideat ja ajatukset alkavat jälleen elää omaa elämäänsä. Rihtniemen kylä ja kylätien varrella sijaitseva torppa antaa alkusysäyksen menneeseen, päässäni alkaa rakentua taas yksi tarina. Ehkä siitä tulee jotain, ehkä ei. Mutta nyt tiedän ainakin paikan, jossa jatkuvan myrskyn voi laittaa hetkeksi hengähdystauolle.

NELJÄNOLLA-KOKEMUKSIA OVAT TOTEUTTAMASSA:
Asennuskivi Oy
Nuohouspalvelu Lehtimäki Oy
Viestintäosakeyhtiö Bonde Oy