Neljänolla – osa 4: Lähtöruudussa

Pesen hiljalleen maitohampaitani muovimattoseinäisessä vessassa. Keikun kylpyammeen reunalla ja vajoan ajoittain uneen. Ikkunoiden takana odottava talvinen pimeys johdattaa minut pian päivähoitoon. Eteisessä äiti vetää ylleni haalarin, kaulurin, pipon, pakkaskengät. Hissi huojuu ja ulko-ovella kireä pakkanen löytää reittinsä ja laskeutuu iholle.

Liukas alamäki putoaa parkkipaikalle, matkalla upouusi poliisiasuinen Lego-hahmo putoaa lapasestani. Tiedän, että meillä on kiire, enkä voi irrottaa otetta äidin kädestä, joten en sano sanaakaan, vilkaisen vain taakseni ja katson yksinäistä lelua lumessa. Raaputan ruskean Skodan jäätyneeseen takaikkunaan aukon ja yritän nähdä leluni vielä kerran. Toivon sen odottavan minua asvaltilla.

Menemme vastapäiseen kerrostaloon, jonka ikkunoista näen yläviistossa olevan korkeamman talon, jossa me asumme. Huoneistossa haisee aamupuuro ja minun pelkoni. En pidä tästä, en tiedä miksi sillä en ole ennen ollut täällä, tai ehkä juuri siksi. Kotitalo on alle sadan metrin päässä, mutta tuntuu kuin olisin toisella puolella maailmaa. Tunne on niin vahva, että tavoitan sen vielä 40 vuoden kuluttuakin.

Itken vaiti tekemättä itsestäni numeroa, mutta äidin on lähdettävä töihin. Kun ulko-ovi sulkeutuu, keittiön kynnyksellä kädet lanteilla seisova täti ilmoittaa tiukasti, että itku loppuu tähän paikkaan. Pelko kasvaa kertoimilla ja nielen suolaisia pisaroita. Istun koko päivän samalla paikalla sanomatta sanaakaan. En uskalla käydä edes vessassa.

Kotona viidennestä kerroksesta, keittiön ikkunasta aukeaa kaupunki. Näen siitä yhdellä kertaa koko maailman. Ovikello kilahtaa, äidin ystävä tulee kylään. Hän tervehtii iloisesti ja ojentaa minulle joulukalenterin, jossa luukku 24 on muita suurempi. On marraskuun loppu, joten joudun vielä odottamaan hetken. Joka toinen perjantai palkkapäivänä saamme pikkuveljeni kanssa lähikaupasta pikkuautot.

Jäähalli sijaitsee aivan talomme juurella. Käymme isän kanssa katsomassa Lukon liigajoukkkueen harjoituksia. Horjahdan kiviportaissa ja kierin askeleita alas. Meillä ei ole autoa, joten Jari Torkki jättää harjoitukset kesken ja lähtee viemään meitä sairaalaan. Otsaani liimataan ikuinen arpi. Kotona äiti hinkkaa vessan lavuaarissa valkoisten ja vaaleansinisten raitojen pipoani verestä, ja kiroaa isää ja hänen huolimattomuuttaan.

Yöllä makaan sängyssäni itseni kokoisen pehmonallen kanssa ja katselen tummalle taivaalle. Kuu loistaa kirkkaana ja pohdin, kuinka moni katselee tuota kuuta juuri nyt samaan aikaan. Ehkä mummu ja pappa katselevat sitä kaupungin toisella laidalla, ehkä molemmat tätini. Isä ja äiti kinastelevat ja kina yltyy huudoksi, painan pääni tyynyn alle ja tukahdutan muun maailman. Jossain välissä vajoan uneen.

Kaikki aitoja muistoja ensimmäisen kolmen elinvuoteni ajalta. Asiat eivät ehkä tapahtuneet päivässä, eivät ehkä edes tuossa järjestyksessä, mutta ne kaikki todella tapahtuivat. Telarilla, Teollisuuskadulla toinen toistaan rumemmista vuokra-asunnoista koostuvan kerrostalolähiön kehän sisällä. Lähes kaiken muun olen jo kadottanut. Jokin näistä hetkistä muodostaa hyvin suurella todennäköisyydellä elämäni ensimmäisen muistikuvan.

Kun nyt vuosikymmeniä myöhemmin astelen kohti Telarin huippua, tunnen heti, että täällä elää ikuinen talvi. En tiedä miksi, mutta liitän Telarin ja talven ajatuksissani aina yhteen. Ohiajaessani, sillä vaikka olen asettunut aloilleni vain alle kilometrin päähän tästä, mistä joskus lähdin liikkeelle, en ole ehtinyt koskaan käymään täällä.

Siinä missä ennen sijaitsi loiva mäki, johon Lego-hahmoni hävitin, on nyt kiviset portaat. Mukavammat kulkea, mutta muistoni kaipaavat mäkeä ja katseeni hakee kadottamaani hahmoa. Mäki ei ole enää niin jyrkkä, eivätkä talot tai talon edessä sijainneet pulkkamäet niin korkeita. Talon ja jäähallin väliin jäävä kalliomaisema on pienempi kuin muistin.

Seinät ovat saaneet uuden värinsä, parvekkeet uuden ulkomuotonsa ja lasinsa, sisäänkäynti siistin yleisilmeensä. Kevät aurinko sulattaa lunta, mutta muistoni pitävät jotenkin kummassa pakkasta yllä. Sadan metrin päässä metsikön takana liehuvat sinikeltaiset liput. Navettamainen jäähalli on kasvanut ajan saatossa areenaksi.

Kalliomaisemassa suuret ilmalinjat, linjojen takana hiipuvan auringonvalossa tehtaan piiput ja niistä nousevat pilvivanat. Ne ovat pitäneet ja pitävät edelleen omalta osaltaan tämän kaupungin hengissä. Nimikin sen jo sanoo, tätä Teollisuuskadun kerrostaloja täyteen rakennettua mäkeäkään ei olisi ilman tehtaita, telakkaa, satamaa.

Aika on antanut alueelle arvoisensa ulkoasun. Levottomuuden tuulet ovat jääneet taakse ja tilalle on hiipinyt hyvällä tavalla seisova sees. En tiedä näkeekö tuolta ylhäältä keittiön ikkunasta enää koko maailmaa, mutta en tahdo rikkoa tätä taikaa astumalla hissiin, soittamalla ovikelloa ja kysymällä kohteliaasti, josko asia olisi mahdollista tarkastaa.

Muuttuvassa maailmassa joitain ajatuksia on hyvä vaalia, vaikka ne kuinka olisivat lapsellisia. Kuten myös muistoja, jotka saavat minut tässä ja nyt ymmärtämään, että olen tallettanut pienimmätkin yksityiskohdat alle kolmevuotiaasta asti. Siinä on oma riemunsa ja riesansa.

Palaan parkkipaikalle samoja portaita, joita jokin aika sitten nousin. Tiedän, ettei täällä ole minulle enää mitään, mutta mistä sitä tietää jos vaikka tällainen sentimentaalinen sielu, kerrostaloasumisen helppoutta kaipaava vanhus jonain päivänä päättäisi laskeutua siihen ruutuun, josta joskus lähti liikkeelle.

NELJÄNOLLA-KOKEMUKSIA OVAT TOTEUTTAMASSA:
Asennuskivi Oy
Nuohouspalvelu Lehtimäki Oy
Viestintäosakeyhtiö Bonde Oy