Neljänolla – osa 3: Kirjeitä 25 vuoden takaa

Seinän takana Steven Tyler latelee Janie’s Got a Gun -kappaleen löysiä lauseita, joiden suomenkielisiä vastineita yksikään meistä ei ymmärrä. Teljetyn oven takana toiset huutavat ja vaativat kielisuudelmaa. Vilkaisen vaivihkaa samaa luokkaa kanssani käyvän tytön silmiin. Kumpikaan meistä ei tahtoisi olla tässä, emmekä tiedä miksi juuri meidät valittiin tähän leikkiin.

C-kasetin nauha rullaa eteenpäin, Aerosmith tekee tilaa Haddawaylle. Vilkaisen tyttöä uudestaan ja pyöräytän tilannetta tunnustellen päätäni edestakaisin. Tyttö nyökkää. Olemme 11-vuotiaita, kotibileissä haisee palanut popcorn ja cocktail-tikut. Emme kuulu kumpikaan niihin, jotka valitaan illan viimeiseen hitaaseen ensimmäisinä rivistä. Tahtoisin sanoa tytölle, ettei elämä voi olla ikuisesti näin epäreilua. Sen sijaan käännyn ovea kohti ja valehtelen kieliemme koskettaneen toisiaan.

Kuuluu hetken hiljaista supinaa, hihitystä, hyväksyntää. Ovi aukeaa ja ryhmä ilmoittaa yhteistuumin meidän seurustelevan. Vilkaisen jälleen tyttöä ja keräämme tuolla katseella tarpeeksi rohkeutta tuottaaksemme luokkakavereillemme pettymyksen. Se oli vain yksi suudelma, sanon — vaikka sellaista ei koskaan ollut olemassakaan. Ei sillä ettenkö haluaisi suudella tyttöä, tämä vain ei ole se tyttö, kuten en minäkään hänelle se poika. Se tyttö, jota tahdon todella suudella hihittää metrin päässä muun porukan mukana.

Ensimmäinen tyttöystäväni oli ensimmäinen pehmoleluni – tai toisinpäin. Jo kapaloissa ollessani viereeni laskettiin ihmishahmoa mukaileva pehmolelu, joka ristittiin ensimmäiseksi tyttöystäväkseni. Se lienee jonkinlainen lähtölaukaus, sillä muistan ihastuneeni ensimmäisen kerran jo neljävuotiaana vastapäisessä kerrostalossa asuneisiin siskoksiin. Tätä ennen olin jo ehtinyt ihastua Elovena-mainoksessa rekkakuskille heinäpellolta heiluttelevaan vaaleatukkaiseen naiseen, jonka kuvaa tuijotin kiiluvin silmin aamupuuroa odotellessani keittiönpöydän äärellä kaurahiutalepaketin kyljestä.

Päiväkodissa ihastuin tulenpalavasti tummatukkaiseen tyttöön, ja halusin viettää jokaisen hetken tuon tytön kanssa. Ikäväkseni tytöillä oli pihalla omat leikkinsä, joten tyydyin potkimaan palloa varaston seinään muiden kaltaisteni toppahaalareihin puettujen räkänokkien kanssa. Ihastuin tyttöihin päivähoidossa, iltapäiväkerhossa, ensimmäisellä luokalla, kesälomamatkoilla. Ihastuksen kohteet vaihtuivat nopeammin kuin lauantaiaamun piirretyissä rullasivat lopputekstit. Ensisuudelmani sain hääjuhlissa niin nopeasti, etten ehtinyt edes ymmärtää mitä tapahtui.

Ala-asteen kouludiskoissa vilkuilin ohimennen tyttöjä, joita halusin hakea tanssimaan, mutta viimeisen hitaan alkutahdit alkoivat aina ennen kuin ehdin kerätä tarpeeksi rohkeutta. Pelkäsin torjutuksi tulemista, kuten jokainen viidettä luokkaa käyvä, omaan ikäänsä nähden vielä hieman väärien asioiden parissa pyörivä pojan nassikka. Tilannetta ei helpottanut se, etten edelleenkään kuulunut niihin, jotka sitä suurelta tuntunutta peliä pyörittivät.

Kuudennen luokan loppupuolella alkoi yhtäkkiä tapahtua asioita, joista olin jo pitkään haaveillut. Tytöt alkoivat osoittaa samalla tavalla kiinnostusta kuin itse olin osoittanut salaa heidän suuntaansa jo lähes siitä lähtien kun olin oppinut puhumaan.

Yläasteen alkaessa yksi liian lyhyeltä tuntunut kesä oli tehnyt tytöille jotain - silminnähden fyysisesti, ehkä henkisestikin. Me pojat taas taannuimme kädet taskuissa syljeskeleviksi pipoiksi pilottitakeiksi, jotka juoksivat salaa koulurakennuksen nurkan takana tupakalla. Korvasimme jokaisen adjektiivin kirosanoilla ja merkitsimme reviiriämme jättämällä maihinnousukenkien mustia jälkiä käytävien valkoisiin seiniin.

Kotona huoneeni seinää peitti suuri Anttilasta ostamani juliste, jossa Pamela Andersson istui kyykyssä rantahiekalla lähes kaiken paljastavassa uimapuvussa. Aikansa Elovena, ainakin minulle. Koulunkäytävillä aloin yhtäkkiä saada tytöiltä huomiota. Kaupunkidiscossa kiersimme poikaporukoissa tanssilattiaa kädet Adidaksen FiftyOne-muotiverkkarien taskuissa ja talletimme hymyjä niiden tyttöjen huulilta, joilta niitä halusimme. Se tyttö, jota olin halunnut oikeasti suudella 11-vuotiaana kotibileissä, tuli mitään kyselemättä suutelemaan minua kesken illan viimeisen hitaan.

Yläasteella aloin saada rakkauskirjeitä. Käsinkirjoitettuja, tarroitettuja, yhdessä Elvis Presleyn Love Me Tender -kappaletta täyteen äänitetty 60 minuutin C-kasetti. Osaan kirjeistä vastasin, osaan en. Jossain vaiheessa aloin valikoida, kun oli mukamas varaa. Näin täältä 25 vuoden takaa katsottuna onnistuin ilmeisesti jotenkin unohtamaan täydellisesti kaiken sen, mistä olin ala-asteella kokenut kärsiväni. Kaikki nämä haporoivia askelia kohti aikuisuutta. Askeleita, jotka olivat koko ajan hieman ymmällään siitä, mitä tulisi osata, tietää ja tehdä nyt ja tulevaisuudessa.

Kesällä 2020 tyhjensimme vanhempieni luona varastoa. Vuosikymmeniin hautautuneiden tavaroiden seasta löytyi muutama pahvilaatikollinen tavaroitani. Olin säästänyt monenlaista ja unohtanut kaiken, enkä ollut missään vaiheessa kaivannut niitä senkään vertaa, että olisin käyttänyt muutaman tunnin tavaroiden tutkimiseen ja tuhoamiseen. Sarjakuvalehtien, julisteiden ja pölyn seasta pilkisti pino erivärisiä kirjekuoria ja kirjeitä.

Kääntelin, selailin ja availin taitettuja ruutupapereita. Mukana oli kirjeenvaihtoa luokallani olleen tytön kanssa. Kyse oli ehkä enemmän kaveruudesta, sillä keskustelimme pääasiassa toistemme ihastuksista. Omat ihastuksen kohteeni näyttivät vaihtuneen tuossa ajassa samaan tahtiin kuin jo kymmenisen vuotta aiemmin. Saamissani vastauksissa vilahteli Heidiä, Hannaa, Heliä, Hennaa, Katria, Annia, Karitaa. Osalle löydän edelleen kasvot, toisia nimiä en tunnista. Kirjeiden sisältöä ei osaa enää näin vuosikymmenien jälkeen edes hävetä, nuoruuden dramaattisuus lähinnä naurattaa.

Myös näiden kaverikirjeiden keskustelunaiheet huvittavat viimeisimmän tapaamisemme valossa. Se päättyi täysi-ikäistymisen kynnyksellä kesäfestivaaleilla siihen, kun tyttö tiedusteli seurustelenko. Vastattuani kieltävästi hän istui syliini ja suuteli pitkään. Sanaton hämmennykseni saattoi olla kysymys, sillä hän vastasi halunneensa jo pitkään tehdä näin. Hämmennystä seurasi hämmennys.

Ruutupapereiden seasta löytyi myös viisi kirjettä, joita en ollut jostain syystä edes avannut. Noin 25 vuotta niiden kirjoittamisesta ja saamisesta pidän nuorta itseäni varsin typeränä. Mietin, kuinka kusipäisesti voi 15-vuotias käyttäytyä, kun jättää hänelle osoitetut kirjeet avaamatta. Antaisin nyt tuolle klopille isän kädestä, jos se vain olisi mahdollista. En toki avannut kuoria vielä siinäkään kohtaa, vaan ne jäivät laatikkoon odottamaan sopivaa hetkeä.

Ehkä nyt, näin 25 vuotta myöhemmin lienee hyvä aika avata nuo ajan patinoimat kirjeet. Nostan avaamattomat kuoret työpöydälleni. Yksi sininen, yksi punainen, yksi vaaleanpunainen ja kaksi valkoista. Sydäntarroja, piirrettyjä sydämiä, sekä yhdessä Jyväskylän postileima, jossa lähettäjänä salainen ihailija Äänekoskelta.

Kirjeet on päivätty 25.4.1995, 12.9.1997, 15.12.1997 ja 4.8.1998, yksi on päiväämätön. Sisällöt lienevät edelleen kirjesalaisuuksia, mutta nyt kun näitä lukee täältä tietynlaisesta aikuisuuden tyyneydestä, huomaa nuoruuden olleen loppujen lopuksi varsin hauskaa ja huoletonta aikaa. Elämää, jossa ilot ovat ohimeneviä, murheet maailmaa murtavia – pienet asiat suurenneltuina suuria, draamaa kaikessa ja koko ajan. En kuitenkaan kaipaa nuoruutta, sillä olen mieluummin oma itseni 40- kuin 20-vuotiaana. Nuoruus on aikaa, joka on parasta elää nuorena, sillä jos sen eläisi tällä elämänkokemuksella ja -katsomuksella, olisivat nuoruusvuodet olleet auttamatta äärimmäisen tylsiä.

Mutta tytöistä kaikki alkoi, joten tyttöihin kaikki myös päättyy. Tytöt nimittäin pyörittävät edelleen elämääni. Elovena-tyttö on tatuoitu ihooni. Tänäänkin laittaisin julisteen seinälleni, mutta siihen ei valtuuteni riitä, sillä se nainen jonka kuva julisteessa olisi, tekee taloudessamme sisustukselliset ratkaisut. Hän otti aikanaan pojan ja teki hänestä miehen, ja hän vie sen miehen vanhuuteen.

Ja siihen vanhuuteen juoksen tyttöjen perässä, kuten olen tehnyt vuodesta 2003 lähtien esikoistyttäreni synnyttyä, ja jonka juoksuaskeleet tuplaantuivat vuonna 2005 toisen tyttäreni syntyessä. Tytöt tosin alkavat olla naisia, molemmat jo täysi-ikäisiä, mutta isän huoli on päivittäin läsnä, vuosien vieriessä vain aiheet vaihtuvat.

Ja mitä tulee kirjeisiin, ovat ne viestintävälineenä jo ehkä aikansa eläneet, mutta kuitenkin ne ovat aikansa ja ajatuksensa todella vaativina niitä kaikkein aidoimpia. Laitan vanhat, nuoruuden draaman täyteiset ruutupaperit sivuun. Kokemus oli hauska, ja menneet menneitä, onneksi.

Otan laatikosta puhtaan valkoisen paperin, kohta toisen, kolmannen, neljännen. Kirjoitan kirjeet kaikille rakkaimmilleni, aikaa ja ajatuksia säästämättä. Laitan kirjeet valkoisiin kuoriin ja annan ne heille kaikille tiettyinä päivinä kuluvan vuoden aikana.

Toivon sydämeni pohjasta, että he avaavat ja lukevat ne, mutta jos he jättävät ne avaamatta, kutsuttakoon sitä sitten tässä tapauksessa vaikka täysin ansaituksi karmaksi.

NELJÄNOLLA-KOKEMUKSIA OVAT TOTEUTTAMASSA:
Asennuskivi Oy
Nuohouspalvelu Lehtimäki Oy
Viestintäosakeyhtiö Bonde Oy