Neljänolla – osa 2: Ristin alla

Tuijotan 12-vuotiaan kiilusilmin Kiikoisten kirkkoa. Edessäni suurena kohti poutaista keskikesän taivasta kohoava keltainen puurakennus on jo syöpynyt mieleni sopukoihin valokuvasta, mummulan eteisen seinälle sijoitetusta taulusta. Tiedän, että täällä tämän rakennuksen ympärillä elävät ne yksityiskohtia täynnä olevat tarinat, joita olen tallettanut mieleeni.

Mielikuvia siitä, miten on suunnattu reput selässä sotaan, palattu jokainen vuorollaan pihatietä pitkin väsynein askelin. Miten kuljettiin kesät ja talvet kirkonkylälle, meijerille, lavatansseihin, maahanpanijaisiin. Kuinka kylän väki kokoontui yhteen joka sunnuntai kuulemaan saarnaa ja puhdistamaan sielunsa syvistä vesistä. Miten matka omilta peltotilkuilta kirkonkylälle oli toisina sunnuntaiaamuina aivan liian pitkä matka pienten lasten askelille.

Tuo toisille tuikitavallinen taulu oli täältä kaukaa tarkasteltuna iso osa lapsuuttani. Kuva keltaisesta kirkosta seisoi seinällä vaiti ja vaatimatta huomiota. Sen alla me lapsenlapset pelasimme sisäjalkapalloa, piilosta, mankeloimme ja viikkasimme kukin vuorollamme mummun kanssa lakanoita. Kuva kuitenkin kiinnitti huomioni käytännössä aina kun kuljin sen alta.

Vaikka kyseessä oli kirkko, ei valokuvassa kuitenkaan ollut hengellistä vetovoimaa. Uskoin toki lapsenomaisesti johonkin ylempään, ehkä eniten iltarukoukseen, mutta kyse ei ollut uskosta. Tuon rakennuksen pelkistetty ja samaan aikaan monimuotoinen kauneus lumosi jotain, mitä en edelleenkään osaa selittää. Kuva seinällä – kirkko ja sen ympäristö – tulivat toisinaan todeksi. Mielikuvitukseni täydensi ja eli läpi ne tuhannet tarinat, jotka se herätti henkiin yhdessä hartaan ympäristönsä kanssa.

Nyt 40-vuotiaana en usko pyhään asiaan yhtään sen enempää, mutta arvostan edelleen kauniita asioita, hiljaisuutta, hartauttakin. Kirjoitan Jumalan isolla alkukirjaimella, koska se on kieliopillisesti oikein, mutta puhun hänelle vain silloin kun tarvitsen todella palvelusta. Ja kun puhun, puhun ikään kuin tasavertaiselle. Puhekielellä, kirosanojen sävyttämänä. En kädet ristissä, en ääneen, ainoastaan ajatuksissani.

Kirkkojen pihamaat muistuttavat vanhojen ihmisten seuraa, sillä kummassakaan ei osaa kiroilla. Tekee mieli riisua lakki, vaikka usko ei olisikaan syvässä, eikä ihmisiä tule kunnioittaa ainoastaan iän vaan käytöksen perusteella. Kaikki se mikä kirkkojen pihoissa ja eletyissä vuosikymmenissä, paksujen seinien ja hauraaksi käyneen ihon sisäpuolella on tapahtunut, vetää luonnostaan nöyräksi.

Minulle kirkoissa on aina ollut kyse ennen kaikkea ainutlaatuisesta arkkitehtuurista ja historiasta, josta osa on kirjoitettu, osa unohdettu. Pyhän huoneen seinät ovat todistaneet ehkä enemmän kuin mitkään toiset. Ne ovat olleet paikkoja, joihin on kokoonnuttu, joissa on kuunneltu, jaettu kylän juorutkin. Itketty ilosta ja surusta. Tartuttu käteen, päästetty irti.

Olkoonkin, että etenkin menneen maailman aikaan omalla tavallaan aivopestyinä ja täynnä turhanpäiväistä herran pelkoa, mutta kuitenkin näin pinnallisesta ajanjaksosta tarkasteltuna jollain tavalla kadehdittavan sitoutuneina omalle asialleen. Aikansa trendi, joka ei vaihtunut viimeisimmän muotilehden tai muovisen julkisuuden henkilön mielenoikkujen mukaan.

Kirkot ympäristöineen ruokkivat tänäkin päivänä mielikuvitustani, ne saavat ajatukset siirtymään eri aikakausiin. Kutsuttakoon sitä tässä tapauksessa ammattitaidoksi, sillä kykenen istuttamaan erilaisia ihmisiä erilaisissa tilanteissa kirkonpenkkiin, puntaroimaan omaa olevaisuuttaan ja sen haurautta. Suremaan ja iloitsemaan, kadehtimaan kahden onnea.

Ympäri Suomea matkatessa olen jo pitkään pohtinut harrastusta, jossa saisin taltioutua jokaisesta paikkakunnasta jotain – vain yhden valokuvan. Jokaisesta kaupungista, monesta kylästäkin löytyy kirkko, useimmiten hyvin keskeiseltä paikalta, joten kirkko on tähän luonnollinen valinta. Etsiessäni parasta mahdollista kuvakulmaa, kiertäessäni taivasta kohti kohoavaa kirkkorakennusta, kulkiessani pyhän pihan läpi, tuhannet tarinat ovat taas läsnä.

Ja vaikka teen sosiaalista mediaa työkseni, yritän ottaa tämän mahdollisimman kevyenä harrastuksena, ja mikä olisikaan luontevampi paikka kerätä näitä valokuvia yhteen kuin Instagramin kaltainen kuvapalvelu. En hamua sivustolle seuraajia, en tykkäyksiä – toteutan vain yhden pitkään mielessä pyörineen ajatuksen.

Jos kuitenkin haluat nähdä, minkälaisia kirkkoja tämän miehen matkojen varrelle osuu, löydät kyseisen sivuston klikkaamalla @ristinalla-käyttäjätunnusta.

NELJÄNOLLA-KOKEMUKSIA OVAT TOTEUTTAMASSA:
Asennuskivi Oy
Nuohouspalvelu Lehtimäki Oy
Viestintäosakeyhtiö Bonde Oy

Lue myös aiemmin julkaistut Neljänolla-tekstit täällä.