Neljänolla – osa 13: Romantikkoa etsimässä

Katseeni ei yllä vielä kenttää kiertävän laidan yli, ei vaikka kuinka varpustaisin. Istun isäni olkapäillä, nenä liimautuneena huurtuneesen pleksiin. Olen täydellisen lumoutunut siitä, miten kentällä luistellaan, lauotaan ja taklataan. Elän mukana jokaisen iskun.

Pelaajat ovat varusteissaan valtavia. Luistinten terät pureutuvat mustaan kumimattoon, kun he kulkevat hallista ulkorakennuksen pukusuojaan. Tiedän jokaisen nimeltä. Tiedän jokaisen pelinumeron, kuka on hyökkääjä ja puolustaja, kuka laukoo oikealta ja kuka vasemmalta.

Ottelun jälkeen lämmitämme isän kanssa kaupan pihalle pysäköidyn auton umpeen jäätyneitä laseja. Paikallisradiosta kuuluu voiton kunniaksi Lukko-laulu, se lämmittää viileän peltipurkin. Saan kiittää ja syyttää isääni tästä, rakkaudesta lajiin nimeltä jääkiekko.

Olemme istuneet yhdessä hallin penkillä jo ehkä satoja kertoja. Seuranneet harjoituksia ja otteluita. Viisivuotias nenäni tuntee hallin jokaisen tuoksun, korvani tunnistavat tutun äänen kiekon kumahtaessa laitaan. Halli muuttuu vuosien varrella remonttien myötä areenaksi, mutta tunnistan tuon kaiken edelleen – tuoksunkin, joka löytyy enää yhdestä paikasta hallia.

Kotona luen Jääkiekkolehteä kuin Raamattua. Keräämme veljeni kanssa pelaajien kuvilla varustettuja tarroja kirjaan, niiden mukana tulevat suklaat täyttävät pakastimen. Tiedän jokaisen SM-liigajoukkueen jokaisen pelaajan pelinumeron. Jälkeenpäin huvittavinta on, että muistan nuo kaikki vielä 35 vuotta myöhemmin – Jari Munck, Veli-Pekka Hård, Juha Jääskeläinen, Jan Långbacka ja niin edelleen.

Pelikentillä en itse loista, kunhan yritän pysyä edes jollain tavalla kyydissä mukana. Pihapelejä pelaamme aamusta iltaan – pimeän tultua pimeällä ja sateen sattuessa sateella. Joku selostaa aina, useimmiten minä joka kuten todettua, muistan kaikkien joukkueiden pelaajat ulkoa.

Yläasteen lopulla jääkiekko alkaa jäädä taka-alalle, tytöt kiinnostavat huomattavasti enemmän kuin hallin hikiset käytävät ja kopit. Toki käymme edelleen Lukon liigaotteluissa kavereiden kesken, mutta nyt enemmän tyttöjä kuin kaukalotapahtumia seurataksemme. Seuraan pelejä televisiosta, katson lopputulokset ja sarjataulukon, tiedän missä mennään.

Vuonna 2014 minulle tulee mahdollisuus tehdä töitä kyseisen asian parissa. Urheiluviestintää maamme seuratuimman urheilulajin parissa. Historian ensimmäisenä viestintäpäällikkönä seurassa, jota en enää ehkä fanita, mutta joka on kuitenkin synnynnäisesti sydämen asia. Opin tuntemaan, miten rakkaudesta lajiin tehtävät työt vaativat ja vievät paljon, mutta vastapainoksi antavat sitäkin enemmän.

Oman kokemukseni myötä opin arvostamaan entistä enemmän itselleen rakkaan asian parissa työskentelevien omistautumista. Kun puhutaan ammattiurheilusta, harvassa muussa työssä, jos missään, toivot mahdollisimman pitkiä työiltoja silloin kun kevätaurinko alkaa jo paistaa ja illat ovat toistaan valoisammat.

Muutaman vuoden aikana näen enemmän otteluita kuin ehkä koko elämäni aikana. Elän keskellä kaikkea sitä, mikä on kulkenut kanssani koko elämän ajan. Ajan myötä alan kuitenkin huomata liekin hiipuvan ensin hitaammin, sitten jo vauhdilla. Kun aina aiemmin odottamani keväiset MM-kisat aiheuttavat jonkinlaista vastenmielisyyttä, silloin tiedän, että pienestä pojasta asti sisälläni velloneesta urheiluromantiikasta ei ole enää mitään jäljellä. Ehkä työstä on tullut työtä, ehkä olen jo antanut annettavani – on siis aika etsiä jotain uutta.

Kuin tilauksesta eteeni tulee tarjous, johon on mahdoton antaa kieltävää vastausta. Siirryn toisiin viestinnällisiin tehtäviin, mutta teen edelleen osittain myös urheiluviestintää. Kun vielä vuotta myöhemmin tilalle löytyvät uudet oikeat kaverit, on hyvä luopua menneestä, tuntematta pienintäkään haikeutta.

Menee kaksi vuotta ilman ensimmäistäkään täysimittaista jääkiekko-ottelua. Käyn muutaman kerran jäähallissa, mutta vietän ne ajat pääsääntöisesti aition takatilassa olutta ja punaviiniä siemaillen. Maalit kaukalossa suuntaan tai toiseen eivät hetkauta minua pätkääkään. En tunne riemua, en pettymystä. Tietyllä tavalla tämä harmittaa, sillä tiedän kaipaavani penkkiurheilun mukanaan tuomia tunteita, joita asiaan vihkiytymättömän on ehkä vaikea ymmärtää.

Tiedän haluavani kokea Pitsiturnauksen katsojan roolissa, mutta onnistun välttelemään sitä muutaman vuoden poikani pyynnöistä huolimatta. Vaikka ajatus koko päivän viettämisestä ammattilaisjääkiekon parissa tuntuu aluksi jopa hieman vastenmieliseltä, haluan tuntea taas vuosien tauon jälkeen kiekkokauden käynnistävän karnevaalitunnelman.

Kun kävelemme aamukahdeksan aikaan poikani kanssa kaksin kotoa hallille, seuraan hänen päättäväisiä ja innostuneita askeleita. Sydämessäni tulvahtaa lämpö, ja vaikka yritän väistää tunnetta, tajuan tämän hetken tässä olevan yksi niistä asioista, jotka kuuluvat tässä kiekkokaupungissa isän ja pojan yhteisiin hetkiin. Sellaisiin kokemuksiin, jotka elävät meissä molemmissa ehkä ikuisesti.

Katsomme yhdessä aamun kaksi ensimmäistä ottelua. Kauden ensimmäinen Satakunnan paikalliskamppailu vetää elokuisena perjantaina tuvan täyteen. Vaikka tunteet eivät enää tavoitakaan samaa taistelumielialaa kuin vaikkapa vielä 20 vuotta sitten, on tässä jotain erityislaatuista latausta. Katson sivusilmällä poikaani, joka elää jokaisen laukauksen ja taklauksen samalla tavalla täysillä kuin minä noin 30 vuotta takaperin.

Kun poika suuntaa kaverinsa kanssa omille teilleen, käyn hetken mielijohteesta nauttimassa jääkylmän oluen. Tiedän tämän toiminnon olevan osa tätä kokemuksesta, tätä tämän kesän ainoaa festivaaliani. Päivän mittaan seuraan otteluita enemmän ja vähemmän mielenkiinnolla, huomaan jopa tuulettavani Lukon tekemää maalia. Kädet eivät sentään nouse yli hartialinjan.

Kävellessämme pitkän päivän päätteeksi iltayhdeksän aikaan pojan kanssa kotiin, hän esittelee pelipaitaansa täynnä liigapelaajien nimikirjoituksia, kertaa päivän tapahtumia ja lopputuloksia. Hyvä, että ehtii innostukseltaan vetää välissä henkeä. Tämän täydellisempää päivää ei kuulemma voi ollakaan.

Hymyilen, sillä vaikka minä en ehkä vieläkään täysin tavoittanut sitä päänsä puskaan painanutta urheiluromantikkoa, olen selkeästi ainakin antanut isältäni saamani viestikapulan eteenpäin. Ja sehän se on jatkuvuuden kannalta tärkeintä – isältä pojalle, äidiltä tyttärelle.

Pienen pojan innostusta seuratessani saatan jopa jossain kohtaa muistaa taas itseni saman ikäisenä samoilla ajatuksilla. Ja ehkä pieni hetkittäinen hiillos kertoo siitä, että kipinä saattaa vielä jonain päivänä roihahtaa taas täyteen liekkiin.

NELJÄNOLLA-KOKEMUKSIA OVAT TOTEUTTAMASSA:
Asennuskivi Oy
Nuohouspalvelu Lehtimäki Oy
Viestintäosakeyhtiö Bonde Oy