Neljänolla – osa 11: Ikuisen kesän Kitee

1990-luvulla Itä-Suomeen lähdetään aina aamuyöstä. Autossa ei ole ilmastointia, joten reilun seitsemän tunnin ja noin 600 kilometrin matkaa tehdään mahdollisimman pitkään ennen auringonnousua. Pakkaamme takapenkille peitot ja tyynyt, Aku Ankat ja korvalappustereot. Vanhimpana ja pisimpänä istun keskellä takapenkkiä, veli ja sisko sivuilla.

Matka Suomen rajalta toiselle, Raumalta Kiteelle, kestää lapsen ajanlaskussa ikuisuuden. Etupenkiltä leijailee kahvintuoksu, kasettimankasta Boris Gardiner, Chris de Burgh ja Hector. Vaivun ajoittain uneen, säpsähtelen hereille, turvavyöstä jää punainen nirhauma kaulaan. Mitä lähemmäs itäistä Suomea saavumme, sitä enemmän alkaa niityillä olla hevosia, lehmiä ja lampaita. Viihdytämme itseämme laskemalla punaisia autoja ja kirjaamalla vastaantulevia rekisterikilpiä ruutuvihkoon.

Perille päästyämme tiedän tulevan viikon olevan täysin aikatauluton ja täynnä aikaa, kaikki oikea on kaukana jossain. Makaamme päivät nurmikolla, pelaamme palloa ja piirrämme, ihmettelemme kuumana hohkaavaa leivinuunia ja suurta lapiota, jolla siirrellään karjalanpiirakoita edestakaisin. Kaikessa on kesän tuoksu, sellainen mikä tarttuu paitaan ja pitää jalat jatkuvasti viisi senttiä irti maanpinnasta.

Ajan myötä muistoissa kesät sekoittuvat. Yhtenä hetkenä ajamme ruohonleikkurilla pitkin loputtomalta tuntuvaa tonttia, ihmetelemme sitä että miehetkin pelaavat pesäpalloa. Toisena hetkenä kampaamme tukkaa jakaukselle ja suuntaamme navettadiskoon, nukumme yöt ulkorakennuksessa ja tupakoin nurkan takana piilossa aikuisten katseilta.

Yksi asia säilyy kuitenkin vahvana, minun ajatuksissani Kiteellä vallitsee jo ikuinen kesä. En osaa oikein vielä näin aikuisenakaan kuvitella näihin maisemiin lumisadetta, saati valkoisia kinoksia, en loskaa tai räntää, pimeää marraskuista maanantai-iltaa. Minulle Pohjois-Karjalassa on aina sunnuntai ja jatkuva helle.

Sunnuntai on nytkin, kun taitan ilmastoidussa autossa matkaa Kiteelle. En tiedä edes suuntaa, mistä olen tulossa kohti keskustaa, mutta yhtäkkiä huomaan tienvarrella tutun Niinikumpu-kyltin. Tässä, tässä on minun ikuinen kesäni. Vasemmalla puolelle tienoo jossa vietimme lapsuuden kesäpäiviä, oikealla puolelle Ätäskö-järvi.

Haluan kuitenkin säästää nämä paikat viimeiseksi, joten ajan suoraan Kiteen keskustaan. Odotan näkeväni tuttuja paikkoja 25 vuoden takaa. Tunnistan vain osan keskustasta – tuossa on mieleeni painunut pankkirakennus ja tuossa Matkahuollon asema. Jälkimmäisen tosin muistelin toiselle puolelle tietä. Ajamme pesäpallostadionin ohi, joka lienee saanut jo täysin uuden ulkokuoren.

Suuntaan Ätäskön rannalle, tarkemmin ottaen Niinikummun kyläyhdistyksen saunalle. Löydän paikan pitkien peltojen ja maatilojen takaa ulkomuistista. Kuljeskelen aikani alueella – mihinkään koskematta, katkaisematta heinänkorttakaan. Poltan tupakan, mutta en tohdi laittaa edes tumppia roskikseen, vaan sujautan sen pahviseen kahvikuppiin ja kupin auton oven lokeroon.

Tämä on se piste Suomen kartalla, jossa olen joskus kauan sitten elänyt loputonta kesää. Saunominen ja uiminen Ätäskön rannalla olivat lapsena ikään kuin koko reissun juhlallisin hetki. Järven pinnalla kelluneet lumpeet ja aikuisten yhteislaulut olivat ihmetyksen aihe. Punainen kärpäslätkä keinui tuvan seinällä, makkarat paukkuivat takkatulen lämmössä.

Nyt pieni laituri on vedetty rantaan ja se on menettänyt muotonsa. Heinät ja ruoho ovat vallanneet alaa. Täällä tuskin on käynyt hetkeen kukaan. Kaikesta kuitenkin näkee, että alueesta ja sen rakennuksista on pidetty hyvää huolta. Muistan sytyttäneeni täällä ensimmäisen kerran itse saunanpesään tulen.

Ohjaan auton Niinikummun ja Seututie 486:n risteykseen. Ylitän Via Karelian ja ajan suoraan tien toiselle puolelle, isäpuoleni kotipaikkaan, jossa hänen veljensä edelleen asuu. Noustessani autosta, tuttu lämmin tuoksu täyttää nenän. Hymyilen itsekseni, aikuinen mies alkaa herkistyä.

Soitan tutun punaisen talon ovikelloa. Hetken odottelun jälkeen ovi avataan. Viime kerrasta on jo niin paljon aikaa, että tiedän ettei minua tunnisteta, joten esittelen itseni. Saan kutsun sisälle, ja vaihdamme viimeiset kuulumiset. On kuin olisin seisonut tässä olohuoneessa vain hetki sitten, 25 vuoden jälkeenkin talossa on tallella lapsuudesta tuttu tunne.

Kysyn lupaa kierrellä piha-alueella muistellakseni menneitä. Mansikkamaa ja maakellari, ulkorakennus jossa nukuimme kesäyöt veljeni kanssa – kaikki tutuilla paikoillaan. Pellon takana nousee edelleen ylväs metsä. Muistan kuvitelleeni lapsena, että metsän taakse päättyy Suomen raja. Nyt tiedän, että matkaa on enemmän, joskaan ei kovinkaan paljon.

Vietän hetken lammella, jossa uimme. Seison laiturilla, josta hypimme. Kosketan tutun savusaunan seinää. Muutamasta vesipisarasta huolimatta vedän syviä helteisiä henkäyksiä, sydämessä kelluu kummallinen lämpö. Haluaisin jäädä tähän pidemmäksi aikaa.

Tuntuu harvinaisen haikealta jatkaa matkaa. Palatessani autolle huomaan hidastavani askeleitani. Vedän vielä kerran keuhkoni täyteen Itä-Suomen ilmaa. Taika pitää, täällä on edelleen minulle se ikuinen kesä. Olen tallettanut sen jonnekin syvälle, eivätkä omassa mielessäni edes sanat tunnu tekevän tarpeeksi kunniaa tämän kaiken kuvaamiselle.

NELJÄNOLLA-KOKEMUKSIA OVAT TOTEUTTAMASSA:
Asennuskivi Oy
Nuohouspalvelu Lehtimäki Oy
Viestintäosakeyhtiö Bonde Oy