Neljänolla – osa 1: Pistelevää painottomuutta

Katson kuinka kömpelöiltä näyttävät nuoret miehet, jotka kuvittelevat täysi-ikäistymisen tekevän aikuiseksi. Kalpeat, hontelot kukonpojat hengittävät tammikuun pakkasilmaa ryhdikkäinä suorassa rivissä, nöyrinä ja hyvällä tavalla nujerrettuina. Tammikuu 2001 taivuttaa meitä tavallaan.

Täällä huojuvat puut, hengitys ja hitaasti hiipuva keskenkasvuinen kapina. Jokaisella samanlaiset siniset uimahousut, samanlaiset kampaukset, kaipuu kotiin. Valkiajärven selällä matkaava viima viiltää paljaita rintakehiä, käsivarsia, kylkiä. Saunan jälkeinen höyry ja epävarmuus nousevat ihoilta yhtenä kohti ilmakehää.

Eletään ensimmäistä viikkoa kaukana kotoa. Mieleen on hiipinyt ajatus siitä, että se joka sanoi vielä tulevan äitiä ikävä, saattoi olla oikeassa. Täällä meistä tehdään miehiä kuudessa kuukaudessa, vuodessa vähän parempia. Nuoruuden dramaattinen tarve toimia toisin kuin toiset rapisee samaan tahtiin tamppaavien askelien tahdissa. Polku vie saunan lauteilta laiturille, vastasataneen ja jo piukkaan yhteen jäätyneen lumen liitto puree pieniä palasia jalkapohjista.

Koko viikko on kiirehditty odottamaan ja jonottamaan, mutta nyt minuutit ovat sekunteja. Jokainen vuorollaan, päätä ei saa kastella. Pakko ei ole kastella kuulemma mitään, mutta jonosta poistumisen jälkeen voi hakea varusvarastolta kangasta maastokuosista kesämekkoa varten. Hetki sitten huojuin jonossa kahdentenatoista, nyt jo kolmantena, ja yhdessä hetkessä olen seuraava, jonka jalat halkaisevat tyynen ja terävän pinnan.

Jääkylmä vesi viiltää ensin varpaat, sitten nilkat, pohkeet, reidet – pahin on vasta edessä. Kaikki se, minkä tässä kohtaa elämäämme kuvittelemme kannattelevan koko miehuuttamme kutistuu uimahousuissa hädin tuskin paljaalla silmällä nähtäväksi. Tappi ja taistelutahto tuntuvat putoavan paikoiltaan. Nopea pudotus ja koko ruho uppoaa piikkeihin, totta kai päätä myöten. Hengitys jähmettyy, nopea kiskaisu takaisin pinnalle. Naama peruslukemilla, ei pihahdustakaan. Ilma kuumottaa, kun odotan suorassa rivissä muiden suoriutuvan osuudestaan.

Saunassa neulaset irtoavat tärisevästä torsosta yksitellen. Tunne yllättää, sillä se vapauttaa kaiken kuonan, joka kroppaan on kertynyt viimeisen vähäunisen viikon aikana. Me toisillemme vieraat, jollain tasolla jo tutut, tunnemme yhteisöllisyyttä – uimmehan aamusta iltaan samassa liemessä. Yhtäkkiä on helpompi hengittää, painaa pää polttavaa seinää vasten ja antaa löylyn lämmön kiemurrella vartalon jokaiseen kohtaan.

Olen 18-vuotias, ensimmäisiä viikkoja elämässäni täysin vastuussani itsestäni, ja samaan aikaan juuri nyt, en ole vastuussa mistään. Riittää, että pidän tauotta typeryyksiä laukovan turpani kiinni ja toimin niin kuin käsketään. Mikään ei ole tämän helpompaa. Tunne kestää kauan, ja kun nyt katson sinne, saattaa tuo kylmän veden viiltojen jälkeinen hengähdys saunassa olla viimeisin vastaavanlainen vapauden tunne, jonka olen kokenut.

Nyt 40-vuotiaana havahdun tasaisin väliajoin jollain kierolla tavalla pitäväni siitä, että koko ajan on kiire. Jotain tekemistä tuolla ja toista täällä, siitäkin huolimatta, että koen olevani edelleen pohjimmiltani laiska. Tai ehkä juuri siksi on tarve tehdä, toteuttaa, toimia. Kun pidän itseni liikkeessä, en ehdi pysähtymällä pudottautua laiskuuden loputtomaan riippumattoon. Tiedä häntä, mutta toisaalta kaipaan tasaisin väliajoin myös halua löytää tuollainen vastaavanlainen tunne, jossa vapaus on vaikka vain viipyvän hetken läsnä.

Mikä olisikaan luonnollisempi tapa aloittaa löytöretki kuin se, mikä tuon täydellisen painottomuuden on viimeksi mahdollistanut. Kuinka monesti olen miettinyt meneväni arki-iltana avantoon, ja yhtä monesti keksinyt jotain muuta tekemistä. Nyt en anna enää tekosyiden tärvellä tavoitetta, vaikka onnistun väistelemään sitä tälläkin kertaa viimeiseen asti.

Tammikuinen torstai-ilta on pudottanut jo päivänvalonsa, kun saunan ikkunasta kajastaa terassi ja terassin takana pitkä valaistu laituri. Laiturin päässä paksuun jäähän tehty, lämpimien päivien laajentama reikä. Seuraan miten sauna täyttyy, pesään lisätään puita, nuori pari puhaltelee toistensa ihoon – tunnelmassa on jotain yhteisöllistä, vaikka suurin osa on varmasti vieraita toisilleen.

Kuumuus kiertää niskaan, käy korvien takana, putoaa selkään. Astun ulkoilmaan, joka tarjoaa tänä iltana parastaan. Pienen, vain varovasti purevan pakkasen, sekä pilvettömän taivaan täynnä tähtiä. Tämän minä tilasin tähän kohtaan, mietin kun kävelen pakkasen kovettamaa Via Dolorosaa – tietä saunan syleilystä neulaiseen Narvijärveen.

Päätös mennä, kyse ei ole mistään muusta, muistuttaa kokeneempi kaverini. Tuumasta toimeen. Laskeudun veteen varovasti askel kerrallaan, mutta tällä kertaa pysähtymättä. Askelma askelmalta putoan hartioita myöten veteen, joka salpaa jälleen hengityksen.

Vedän katkonaisesti syvään, puhallan pitkään. Kylmä vesi löytää jokaikisen ihohuokosen, pureutuu syvälle. Tunnen, miten liha ihon alla vetäytyy lujasti kiinni luihin. En ajattele juuri nyt mitään muuta. Nousen ylös, ja jalkani tuntuvat ruoskituilta. Askel on katkonaista, kuin keski-ikäisen kävely urheilusuorituksen jälkeisenä aamuna.

Katselen taivasta kävellessäni kohti saunaa. Kuu on kirjoittajan klisee, mutta vaikea sitä on tällaisena iltana vastustaa. Juuri nyt on vain helpompi antaa asioiden tapahtua.

Saunassa neulaset irtoavat samalla tavalla kuin tammikuisena iltana reilut kaksi vuosikymmentä sitten. Tärisevä torso toki on vanhentunut, ja kipua – olkoon se sitten hyvää tai huonoa – osaa jo käsitellä oikealla tavalla. Harva tunne enää yllättää, mutta kaikki kroppaan vuosien varrella kerääntynyt kuona irtoaa edelleen.

Painan pääni seinäpaneeliin ja suljen silmäni. Annan jälleen löylyn lämmön kiemurrella vartalon jokaiseen kohtaan. Olen yksin täyteen ahdetun saunan lauteilla. Tässä iässä minua ei enää kiinnosta kuinka typerältä näytän juuri nyt. Vain sillä on merkitystä kuinka vajaat ovat ajatukseni. Hetken keskeneräisyys on kaikki mitä kaipaan.

Olen 40-vuotias, ja ollut vastuussa itsestäni 22 vuotta. Siitä ajasta olen ollut vastuussa myös lapsistani 19 vuoden ajan. Vastuussa asuntolainasta, aamuherätyksistä, huomiseksi sovituista suunnitelmista. Olen edelleen sitä kaikkea, mutta juuri nyt, pieneen hetkeen avannon jälkeen saunanlauteilla en kanna mitään enkä ketään olkapäilläni.

Tätä minä lähdin täältä hakemaan. Painottomuutta, hetken irtiottoa pakonomaisesta tarpeesta luoda jatkuvasti jotain uutta, herättää eloon ajatuksia, ideoita ja ihmiskohtaloita. Saunan jälkeen pihatakkatulen äärellä veljeni istuu viereeni, ei meillä ole tässä iässä juurikaan tällä tavalla aikaa toisillemme.

”Tästä voisi tehdä tavan. Vaikka sitten vain joka toinen torstai,” totean. ”Mietin juuri aivan samaa”, veljeni vastaa. Tuijotamme vaitonaisina hormia kopisuttavia kipinöitä, sanoja ei vaadita enempää, sillä asia on sovittu ääneen pohtimalla. Tietyt lapsina opitut tavat kantavat vuosikymmeniä.

Ehkä tulin tietämättäni hakemaan hieman myös tätä. Ruuhkavuosien keskellä yhteistä aikaa lähtökohtaisesti elämän pisimmälle ihmissuhteelle, jossa vain jutellaan jätkien kesken, tai ollaan juttelematta. Sekä tietenkin tätä pistelevää painottomuutta, jonka aikana olen täydellisellä tavalla täysin tyhjä.

NELJÄNOLLA-KOKEMUKSIA OVAT TOTEUTTAMASSA:
Asennuskivi Oy
Nuohouspalvelu Lehtimäki Oy
Viestintäosakeyhtiö Bonde Oy

Lue myös aiemmin julkaistut Neljänolla-tekstit täällä.