Facebook-postaus käyttäjältä Marko Östman - Blogi

Koulutiet. Istun vielä hetken tässä. Unenlämpimän peiton alla sängynlaidalla, heiluttelen jalkojani ilmassa. Koko talo nukkuu, sälekaihtimien takana tykyttää hämärä. Väsyttäisi, mutta vatsassa kuplii, perhosen siivet iskevät seiniin. Ja pian jo isän painavat askeleet kolistelevat portaissa, äiti hyräilee vessan peilin edessä. Kiire ja rauha kilpailevat keskenään. Harjaan hampaitani, hiuksiani, unihiekkaa silmistä. Lusikoin lempiaamiaismuroja verkkaisesti, ne eivät tänään maistu. Vatsa on kummallisella tavalla täynnä, muurahaiset kiipeävät kurkkuun. Kaikki hymyilevät, silittävät päätä. Sanovat, että kyllä sinä pärjäät. Olet vielä kovin pieni, olet jo iso. Odotan innolla ja jännitän, pelottaakin hieman. Isä hössöttää pitämään huomion ympäristössä, äiti katsomaan vasemmalle, oikealla ja vielä kerran vasemmalle. Reppu ei ole raskas, vain valtavan kokoinen pientä selkää vasten. Kuljen tienviertä, tuttua taivalta, jota on kuljettu kesän aikana useasti. On harjoiteltu, opeteltu huomioimaan suojatiet ja seuraamaan sovittua reittiä. Pilvistä muodostuu kuvioita. Kilpikonnia, kasvonpiirteitä, elefantteja. Kuljen eteenpäin ja katselen taivasta. Tuota tummaa pilveä, joka näyttää yksinäiseltä valkoisia vasten. Niiden välistä esiin pilkistäviä pieniä auringonsäteitä. Tuijottelen kengänkärkiä, kuinka hassusti ne marssivatkaan märällä asvaltilla. Potkaisen pientä kiveä, toista ja kolmatta. Ponnistan ja putoan tasajalkaa vesilätäkköön. Päristelen huulia. Kiertelen ja kaartelen kuin renkaitaan lämmittelevät formulakuskit. Sillan kohdalla nousen kaiteelle ja kurkistan, kuinka vesi lipuu puroksi kuivuneessa joenuomassa jonnekin jännittävään. Mieleen tulee se lastenlaulu, josta muistan vain kertosäkeen. Pudonneiden maitohampaiden eturiviin jättämä rako saa sanat suhisemaan. Yritän päristellä r-kirjainta, kuten opetettiin. Kun nostan katseeni, kuulen koulun kellojen soivan. Sukellan muiden lasten joukkoon, etsin katseella ystäviäni. Laitan takin naulakkoon, kumisaappaista esiin tulevat märät sukat valuttavat vettä lattialle. Eturivin pulpetissa on minun nimeni. Kaikki tuoksuu uudelta. Katselen salaa silmäkulmista luokkatovereitani. Luokassa hiljenee kun opettaja astuu huoneeseen. Totta kai hän muistaa kysyä, oliko koulumatka turvallinen. Silloin painan häpeissäni pääni. Tajuan, etten osaa vastata. En muista neljästä matkan varrella olleesta suojatiestä ensimmäistäkään, mutta muistan kilpikonnat taivaalla, kivet, kuralätäköt, kierrokset ja kaarrokset sekä sen lastenlaulun kertosäkeen suhisevine sanoineen. ”Muista aina, liikenteessä...” ✖️✖️✖️✖️✖️ Liikenne täyttyy kovaa vauhtia haaveillen kulkevista pienistä jännittyneistä askelista. Lapset ovat lapsia - heillä on kiire kokea, nähdä ja oivaltaa. He hukkuvat matkallaan ajatuksiinsa ja mielikuvituksen maailmaan. Jokainen meistä on joskus ollut tuo pieni haaveilija tiellä tuntemattomaan. On meidän aikuisten tehtävä pitää huolta, että jokainen kokematon ja kokeneempikin kulkija saa kulkea koulutiensä turvallisesti. Meillä saattaa olla kiire palavereihin pyörittelemään pikkutakin nappeja tai täyttämään velvoitteitamme työpisteelle. Lapsilla on kiire elää ja nauttia. Vastuu on aikuisilla - aja varovasti, keskity liikenteeseen! ✖️✖️✖️✖️✖️ #ArjenPienet