Yölamput.

Me luemme joka ilta sadun. Olemme tehneet niin aina. Koko sen seitsemän vuotta, jonka olet nyt viettänyt täällä meidän ilonamme vilpittömine hymyinesi ja virnistyksinesi.

Jokainen satu kasvattaa mielikuvitustasi, muovaa moraalia ja empatiaa, opettaa sinua hahmottamaan maailmaa. Samalla se on hetki, jolloin me rauhoitumme yhdessä ennen yötä.

Siinä kainalossa maatessasi kuulet ja kuvittelet, pohdit ja puntaroit. Sanavarastosi laajenee laajenemistaan. Sen seuraaminen päivästä toiseen on sulaa taikuutta.

Iltasatumme huipentuvat halauksiin, piikikkäisiin parrankutituksiin, röyhtäyksiin ja niitä seuraaviin räkänauruihin. Poikien juttuihin. Kiperiin tuhannen taalan kysymyksiin.

Kyselet yksinkertaisia, kaksinkertaisia. Asioita, joihin yritän isän itsevarmuudella keksiä oikeita tai vähintäänkin tiedonhaluasi tyydyttäviä vastauksia.

Enkä minä tiedä kaikkea, mutta sinä ajattelet niin, joten en tahdo tuottaa pettymystä. Jonain päivänä olet itse samassa tilanteessa, ja tajuat, etten minä oikeasti tiennyt miksi ruusu on punainen, tai miksi punainen on punainen.

Tänä iltana sadun päätteeksi keskustelimme sodasta. Milloin, miksi ja vieläkö joskus. Totta kai minä siloittelen asioita sileiksi. Sellaisiksi, jotka sopivat sulavasti seitsemänvuotiaan pikkupojan ajatusmaailmaan.

Mutta samalla tajuan, kuinka nopeasti aika vie meitä erilleen. Kuinka nopeasti olemme siirtyneet värien synnystä ja niiden esiintymisestä konekivääreihin ja panssarivaunuihin. Ihmisen hyvyydestä pahuuden syihin ja seurauksiin, niiden aiheuttamaan ihmetykseen. Pienestä taaperosta tosissaan pohtivaan poikalapseen.

Ja kun hymyilet tuota hymyä juuri ennen kuin räpsäytän nyt jo vanhan ja ajan saatossa huomaamattomaksi muuttuneen yövalon sammuksiin, muistan hetken neljä vuotta sitten. Erään iltasatukirjan sulkeuduttua kävimme tiukan isä-poika -keskustelun.

Kysyit minulta, miksi sinulla on tuo uusi pöllöjen kuvilla koristeltu yölamppu. Kerroin, että siksi, että äitisi osti sinulle sellaisen. Pidin vastaustani riittävänä, mutta sainkin uhmakkaan vastalauseen: ”En minä halua pöllöyölamppua.”

Katsoin sinua isällisin silmin ja sanoin mahdollisimman painokkaalla äänellä, lähes tavuttaen: "Emme me voi näille jutuille mitään. Naiset päättävät näistä asioista."

"Voidaanpas!", sinä huudahdit. Tiedustelin, että mitä me sille muka voimme. Sinä painauduit yliteatraalisen hitaasti kiinni korvaani, kuiskasit varmoin vakavin kasvoin: ”Rikotaan se...”

Hämmentyneenä ja hiljennettynä peittelin sinut sinisen Muumipeikko-peiton alle. Pidättelin nauruani. Suukotin pehmeää poskeasi, toivotin kauniit unet. Kerroin rakastavani sinua. Lopuksi sammutin tuon pöllöjen kuvilla koristellun yölampun.

Ja kun vielä ovenraosta kurkistin sinua huomaamattasi, tiesin että on yksi asia, jonka minä, kuten kaikki muutkin maailman isät tietävät aivan varmasti. Se on sinulla, kolmevuotiaalla kundilla täällä kummasti vielä opittavaa siitä, että ketkä tätä maailmaa loppujen lopuksi pyörittävät.

Tosin vasta reilun kymmenen vuoden kuluttua, siinä teini-iän kynnyksellä, on aika tajuta, että minkä takia.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.