Yllätysmunat.

Kello on jo kolmatta aamua 22 minuuttia yli kuuden. Ja vaikka vihaan aikaisia aamuherätyksiä ja avaisin silmäni mieluummin 22 minuuttia yli kymmenen, jollain kummalla tavalla pidän tästä.

Tuijotan kattoon ja kuuntelen. Tiedän, miten tämä etenee. Hetken kuluttua, ihan kohta, hiljainen talo herää henkiin.

Ensin peiton pehmeää kahinaa, lattialle putoava Batman-tyyny. Sitä seuraavat kaksi peräkkäistä pientä tömähdystä makuuhuoneen katossa, yläkerran lattiassa. Kolmesta neljään unenpöpperöistä askelta kohti ovea.

Kahva painuu kevyesti alas. Saranoiden narinaa seuraa askel, ja toinen. Pysähdys, sormet pyyhkivät unihiekkaa silmistä.

Seuraavat neljä, ehkä viisi hapuilevaa askelta. Toinen pysähdys. Vilkaisu aamuaurinkoon porraskäytävän pienestä ikkunasta. Unenlämpimät sormenpäät jättävät jälkensä lasiin. Pienten, jokapäiväisten asioiden kiireetöntä ihmettelyä pienessä päässä.

Tiellä kulkevat satunnaiset autot, niiden värit, autoja ohjaavat ihmiset. Naapurin omenapuun oksat, piha-alueet erottavan aidan jokainen yksittäinen lauta. Pilvet, joista mielikuvitus muokkaa mitä mielenkiintoisempia kuvioita, joista jokaisesta olisin valmis maksamaan omaisuuden.

Kaikki se minkä me aikuiset näemme kokonaisuutena, koostuu lapsen silmissä tuhansista pienistä yksityiskohdista. Kadehdittava kyky, joka on joskus ollut kaikissa meissä.

Ja sitten päivän herkin hetki hajoaa, ajatukset tekevät sadasosasekunnissa kärrynpyörän, rauha on rikki. Tuhatta ja sataa tuhat tömisevää askelta portaissa. Pehmonalle putoaa käsistä, vierii perässä portaita. Enää ei pysähdytä, vaan nyt jalat iskevät lattialautoihin villieläinlauman lailla.

Kaapinovet kolisevat keittiössä. Vaatehuoneen ovi käy, takit rahisevat toisiaan ja pieniä kauhovia käsiä vasten. Kengät lentelevät telineestä, tuoleja siirrellään. Totista tuhinaa keskittyneiden, yhteen puristettujen päättäväisten huulien välistä.

Olohuone on jo ylösalaisin. Sohvatyynyt sikin sokin, takkaluukku auki, laatikot levällään. Eteiskäytävässä kaatuu lamppu, keittiössä lasi.

Yhtäkkinen hiljaisuus, iloinen naurahdus. Makuuhuoneen ovi lennähtää auki, ”Äiti! Isä! Se oli tänään kumisaappaassa, kerhorepun vieressä”. Ja sitten tuo aikaisen aamun aarre työnnetään sentin päähän silmistä. Yllätysmuna.

Värikäs alumiinikääre, sen sisällä suklaata. Suklaan sisällä keltainen keskeltä aukeava muovikotelo, jonka sisällä pieniä yhteenliitettäviä osia. Sitä ei kuitenkaan kiirehditä avaamaan, vaan se jää olohuoneen pöydälle odottamaan sopivampaa hetkeä. Tärkeinhän on jo suoritettu.

Tässä talossa tämä toistuu jo viidettätoista vuotta. Lattiaa vauhdilla viilettävät varpaat vain ovat vuosien saatossa vaihtuneet. Joten kyllä, tiedän miten tämä etenee, ja nautin siitä joka hetki, sillä tiedän, ettei näitä vuosia tule enää kovin montaa.

Tämä on pääsiäisessä parasta. Ei kyse ole suklaasta, ei sen sisältä löytyvästä yllätyksestä. Ei edes pienten muoviosien kiinnittämisestä toisiinsa, keskittyneestä pähkäilystä ja päättäväisestä kasaamisesta. Jonkin kokoon saamisesta.

Kyse on kaikesta ennen sitä. Etsimisen ilosta. Jännityksestä. Löytämisen riemusta, sen mukanaan tuomasta onnistumisen tunteesta.

Oli kyse sitten yllätysmunasta tai aamukuudelta ikkunasta aukeavasta näkymästä, siinä lepäävistä pienistä itsestäänselvyyksistä, niistä löytyvistä seikkailuista, on löytämisen ilon ja sen mahdollisuuden oltava osa jokaista lapsuutta.

Napsautan kahvinkeittimen päälle, ja mietin, missä iässä me kadotamme tuon tärkeän taidon?

Lue myös muut Arjen pienet täällä.