Yksinäiset.

Olen elämän ensiparku, heilahtava herkästi särkyvä pikkurilli happikaapissa. Olen vastasyntynyt vailla vahvemman varmuutta, vastasyntyneen vanhemman rukous vailla vastakaikua. Nielen unelmia vaarattomana varjoissa, sairaalan kukkakaupan kulmalla.

Olen varjo, joka kasvaa kotipihaan koululuokasta, viima kuiskimassa korvaan välitunneilta. Pelko, joka tappaa perhoset vatsanpohjassa. Olen pieni pipo kuralammikossa, rikkirevittyjen sivujen sanoja, jotka viiltävät haavoja. Arvet ranteissa, rupia rinnassa, naulat kämmenvaipoissa.

Olen herttakuningas, saarnaan kotibileissä lauantai-iltaan Coca-Colasta konjakkia. Herkkä jätkä lähikaupan tuulikaapissa, pelastan sunnuntaiaamua panttipullolla. Olen läpimärkä sateenvarjon alla, silmänisku aurinkolasien takana, ensimmäinen kolikko keräyslippaassa. Olen kuiskaus Elämä lapselle -konsertin videoinsertin viimeisessä katseessa, viskitilkan vahvuinen kyynel kotikatsomon silmäkulmassa. Taittelen lehtileikkeistä lomamatkoja, ulosottokirjeestä lentokonetta.

Olen pitkän viikonlopun sunnuntai, joka odottaa maanantaiaamua. Kahden minuutin kahvikuppi tehtaan taukotilassa, kuumaa vettä kielen kärjellä, kylmät kielet seuraavan nurkan takana. Olen vanha valkoinen Volvo kaupungin kartan alla, levähdyspaikalla valtatien 12 varrella. Se kimeä vihellys autoradiossa, kaiku kauneimpien kappaleiden tauolla, pieni huoleton huimaus aamuöisellä parkkipaikalla.

Olen äänettömämpi kuin uskallan ääneen sanoa. Kirjoitan humoristisia lauseita varastoon hiljaisten hetkien varalta ja potkin hiekkalaatikolla vieraiden lasten hiekkakakkuja. Olen työväen prinssi, pelaan arkea läpi alushousuissa, vallanperijä vailla keskisormia, takkini helmat rei’ittyvät räntäsateessa. Olen osa hiljaista vallankumousta, kapinaa joka on pelkkää paperia.

Olen tikku-ukko tulitikkulaatikossa, selkäranka sielun lailla mutkalla. Olen hidas, hitaampi kuin eilisaamuna, yhtä hapuilevaa tasapainoa. Viihdyn paremmin välitiloissa – juna-asemilla, tuulikaapeissa, neljän ruuhkissa – kuin siellä mistä tulen ja minne olen matkalla.

Olen viesti, joka saapuu puolityhjässä pullossa. Juoksen juoksuhaudoissa valkoisessa hatussa, diplomit ja Hymypoika-patsas povitaskussa. Olen yksi ehkä ensi viikon lottovoittajista. Kolikonheitto, joka tarjoaa vain kaksi vaarallista vaihtoehtoa.

Olen vahanukke auringonvalossa, täynnä teeskenneltyä itsevarmuutta. Ihoni on hiekkapuhallettua lasia, keuhkot yhtä hiipuvaa heijastinta. Rakennan keinutuoliin kotia, humallun pikkuhiljaa sen keinunnasta ja ongin eilisillan tupakantumppia nousevan aamun kahvikupista. Pölytyn alasti sälekaihtimien takana, huudan kun kukaan ei ole kuulemassa, ja maalaan suortuviasi ilmaan sokerihumalassa.

Olen kasvot vasten verhoja, aamun ensinäky paikallisbussin ikkunasta, lasken helmitaululla ohilipuvia lastenvaunuja. Tarkkailen lähiön nukketaloja, joiden yllä taivas on täynnä lasten iloa ja itkua, jo kertaalleen naurettuja ammuksia, tukahdettuja tunnustuksia ja kaiken tekemättömän katumuksia.

Olen mustavalkoinen valokuva kahden kynttilän valossa. Pölyhiukkasia, jotka nousevat ylös pöydän pinnalta. Olen kahden hengen keittiöön katettuja ylimääräisiä lautasia ja lusikoita, heijastan rypyt ja harmaan harvenevista hiuksista.

Olen turtumus, joka on osa jokaista tunnetta. Herään valottomasta portaikosta, sillä viimeisten ennusteiden valossa jokainen kipuni on harha, yksi viimeisistä vedoista. Seison lähtevien laivojen satamassa kantaen kahta peittoa matkalaukussa. Ostan viimeistä kyytiä peukalolla ja poltan pilvenreunalla taivaan isän kanssa rauhanpiippua.

Olen tässä, punainen piste kartalla, elefantti olohuoneessa, mammutti ei kenenkään maalla. Yksi vaitonaisista ja vaarattomista, kuka tahansa tuhansista ja taas tuhansista tallaajista, numerona nettikyselyn tilastoissa.

Kanssani kaikki olisi mahdollista, joten tule ja vedä minut pois kaupungin arkiaamujen valoisimmista ikkunoista. Olen näkymätön, yksi yksinäisistä, asun kanssasi samassa talossa, seinän takana, alakerrassa, saman kadun varrella. Eikö kukaan kuule, kun huudan apua?

Joka viides suomalainen kärsii jollain tasolla yksinäisyydestä. Noin kymmenen prosenttia viidestä miljoonasta kokee yksinäisyyttä vuoden jokaisena päivänä. Heidän joukossaan on yhtä lailla aikuisia ja lapsia, miehiä ja naisia.

Joulu jos mikä, on auttamisen aikaa. Jouluna kenenkään ei tulisi olla yksin. Tutustu mahdollisuuksiin auttaa yksinäisiä ja hakea apua itsellesi tai läheisillesi.

HelsinkiMissio: www.helsinkimissio.fi

Mielenterveyden keskusliitto: www.mtkl.fi

MIELI Suomen mielenterveys ry: www.mieli.fi