Villasukat.

Kurkiaura kaarsi eilisiltana pihamaan yli. Kohti alakoulua. Molemmat merkkejä saapuvasta syksystä. Kesän väistyminen viivähtää vain hetken haikeutena.

On aika ajaa pihanurmi viimeisen kerran. Pakata pihakalusteet odottamaan otollisempia ilmoja. Kääriä kaasugrilli huppuunsa. Tarkastaa vielä kerran rännien vetovoima. Vaihtaa kesän ajan pimeänä ollut pihavalo. Yllättyä aamun ensipakkasesta.

Kohta tulee tavaraa taivaan täydeltä. Puolen vuoden pimeys on päivä päivältä lähempänä. Kurkiauran kadottua puiden taakse, tajuan, että tasan vuosi sitten en olisi vielä huomioinut näitä merkkejä.

Kun viime vuoden joulukuussa ryhdyin pitkän kypsyttelyn jälkeen kirjoittamaan Arjen pieniä, oli tavoite oppia jälleen huomaamaan ne kaikkein pienimmät hetket suuren kiireen ja loputtoman melun keskellä. Useamman vuoden jatkuva juoksu oli aiheuttanut sokeuden kaikelle sellaiselle, mitä ei mitata järjellä.

Halusin tarkkailla omaa arkeani ja asioita sen ympärillä. Jos en nyt aivan lapsen silmin, niin ainakin ulkopuolisena ja uteliaana. Taito, joka minussa oli aina ollut, mutta jonka olin kadottanut aikuistumisen myötä. Halusin taas hämmästyä ja kummastua, pohtia pitkään päivänpolttavia ja purra kieleen nauraessani nukkavieruille tyhjänpäiväisyyksille.

Nyt istun tässä. Kotitalomme olohuoneen hämärässä pienellä punaisella perintöjakkaralla. Vastasytyten takkatulen ääressä, perjantai-illan kipinöiden kimpoillessa koivuhaloista. Kouluviikon väsyttämät lapset ovat painuneet jo yöpuulle.

Tuijotan tuhkautuvaa hiiltä. Toisessa kädessä 0,5 litran ämpäri iltakahvia, toisessa pehmeäkantinen Lauri Viidan ”Betonimylläri”. Kuulokkeissa kanssani jo yli 20 vuotta kulkenut Kentin ”747”.

Muistan taas pitäväni siitä, kun sade paukkuu räystäisiin, takoo peltikattoa kaatamalla. Pidän edelleen tällaisista hetkistä, kun jatkuva huoli ei revi rinta-alaa auki. Pidän siitä, että puhelin ei piippaa. Muistan, että tämä tällainenkin kyllä riittää.

Kaikkein eniten pidän kuitenkin siitä, että saan taas vetää puoleksi vuodeksi vaimon vastakutomat villasukat jalkaan. Ja siitä, että tajuan kirjata tuonkin pienen hetken ylös.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.