Vilkkukengät.

Ikääntymisessä ikävintä on tunteiden turtuminen. Tunneälyn totaalinen poissaolo. Tyhjä pää, tyhjä sydän.

Tajusin jokin aika sitten itkeneeni viimeksi maaliskuussa 2012, onnesta. Sitä edeltävät kyyneleet olivat vuotaneet yhdeksän vuotta sitten, surusta.

Torstai-iltana näin sensuroimattoman videon Barcelonan kaduilta. Pienen pojan ruumiin asfaltilla ilman toista kenkää ja äidin tai isän läsnäoloa. Ainoat paikalla olleet aikuiset kiersivät pojan ruumiin. Pojan, joka oli ohikulkijoille vain ruumis kaiken ruman keskellä, mutta jollekin jossakin aamujen ensimmäinen hymy ja illan viimeinen halaus.

Silmät kostuivat, tuli kyynel ja jostain käsittämättömästä syystä yritin taistella sitä vastaan. Miksi?

Hetken mietin, miksi edes katsoin kyseisen videon, joka sai aikaan vain surua ja vihaa, jopa raivoa. Kunnes tajusin, että minun roolini oli helppo. Tuijotin tapahtunutta näytöltä kotisohvaltani samaan aikaan, kun jollakin toisella isällä oli elämänsä suurin hätä kaaoksen keskellä kadonneesta lapsestaan.

Samaan aikaan, kun joku toinen isä oli vielä täysin tietämätön siitä, että hän oli kohtaamassa tunteen, jota yhdenkään vanhemman ei kuuluisi elämässään joutua tuntemaan. Tunteen, joka ei koskaan katoa. Tunteen, joka saattaa viedä ne viimeisetkin vielä turtumattomat tunteet.

Isovanhempamme pelkäsivät lapsena uutta sotaa. Me pelkäsimme lapsina mörköjä ja pimeää. Meidän lapsemme saattavat joutua pelkäämään jokaista vastaantulijaa.

Isovanhempamme koulittiin koviksi ja meidän sukupolvemme syö masennuslääkkeitä. Pelottaa ajatella, mitä lapsemme joutuvat jonain päivänä itseensä pumppaamaan selviytyäkseen arjesta.

Olen pyrkinyt parhaani mukaan kasvattamaan lapseni näkemään, että maailma on hyvä paikka, jossa jokainen päivä ja jokainen tavattu ihminen opettaa jotain uutta. Paikka, jossa jokaisessa ihmisessä on jotain hyvää. Yhtäkkiä mietin itsekseni, olenko valehdellut heille?

Haluaisin sanoa omilleni olevani pahoillani siitä, mihin suuntaan maailma on menossa. Haluaisin sanoa, että ihminen on ihmiselle paha. Haluaisin, mutta en sano, sillä opettamalla näin maailmaan kasvaa vain lisää pahoja ihmisiä.

Katsottuani videon ja epäonnistuttuani kyynelten pidättelyssä, löysin itseni istumasta viisivuotiaan poikani sängyn vierestä. Kiitollisena jokaisesta sisään ja ulos hymyillen hengitetystä pienestä, viattomasta ja maailman pahuudesta täysin tietämättömästä unisesta tuhinasta.

Huomenna käymme ostamassa pojalle ne TV:stä tutut vilkkuvilla valoilla varustetut kengät, jotka saavat pienen miehen pomppimaan sohvalla innostuksesta. Jokainen kerta, kun pienet varpaat vilkkuvissa kengissä astuvat asvalttiin, tulee pimeään maailmaan hieman lisää valoa.

Ja se jos mikä auttaa vielä uskomaan, että ehkä huomenna kaikki on kuitenkin pykälän verran paremmin.

✖️✖️✖️✖️✖️

Nämä ajatukset täyttävät tänään kaksi vuotta. Kirjoitin tunteet ylös yhdeltä istumalta kännykän muistiinpanoihin hetki Turussa 18. elokuuta 2017 tapahtuneen terrori-iskun jälkeen. Edellisenä iltana hyökkääjä oli ajanut pakettiauton väkijoukkoon Barcelonan La Rambla -kävelykadulla.

Molemmat pysäyttivät, mutta Turun tapahtumat olivat shokki. Yhtäkkiä ulkomaan uutisista tuttu vaara oli hiipinyt liian lähelle, aivan tuohon nurkan taakse.

Tuosta hetkestä on vierähtänyt päivälleen kaksi vuotta, eikä maailmalta kantautuvat uutiset kerro paljoa paremmasta huomisesta. Katkeruus, ahneus, itsekkyys - maailman vaarallisimpien aseiden lista on loputon.

Miten meidän on niin vaikea elää toisiamme kunnioittaen? Näiden ajatusten ääniraidaksi suosittelen tätä.

✖️✖️✖️✖️✖️

Lue myös muut Arjen pienet täällä.