Vastaantulijat.

Pienet pojat eivät pysähdy, eivät ne ehdi. Me olimme aamusta iltaan kirkonrottaa, katukiekkoa, sarjakuvia ja poikapainia heinäpellolla. Takapihan nurmelle pudonneen aamukasteen ihmettelyä teltan vetoketjun välistä, tuikuilla valaistuja lumilinnoja.

Olimme taskulamppupiiloa ja jogurttipurkeista tehtyjä räpättimiä BMX-pyörien pinnoissa. Saman pihapiirin pieniä pellavapäitä täydellä teholla ja hellyyttävällä huolettomuudella. Puhalsimme yhteen hiileen ikään kuin huomaamattamme. Me olimme ystäviä ja tänään olemme toisillemme vastaantulijoita.

Kaveria ei jätetä. Olimme märkien varusteiden tuoksuisia, tukka silmillä toistensa takapuolia taputtelevia haaveilevia harrastajia. Tonttulauma samanlaisissa tuulipuvuissa ja peliasuissa, poikaviikarien pitkä jono jäähallin kahvion luukulla.

Kuljimme joukossa kentällä ja kentän ulkopuolella. Käännyimme sinne minne tussiviivat taktiikkataululla määräsivät. Pelasimme yhteen, toisillemme. Ja kirosimme kimpassa sateiset lenkit, sirklaamiset ja kolmen vartin viivatreenit.

Istuimme busseissa, huoltoasemilla, pukuhuoneissa, vaihtoaitioissa tuhansia tunteja toistemme kanssa. Keksimme toisillemme mitä kummallisempia lempinimiä. Olimme joukkuekavereita - olimme ystäviä - ja nyt pelkkiä vastaantulevia puolituttuja.

Kovat kundit eivät itke, eivät ne kehtaa. Ne purevat nyrkkiä ja väittävät silmäkulmasta puristuvaa pisaraa tuulen tekosiksi. Joskus olimme pilottitakkeja ja piilokaljuja, banaanikiljua ja poskisauhuja. Kömpelöitä kertakäyttöisiä kirosanoja, jotka kaikuivat koulun käytävillä.

Kiilusilmäisiä ja kiimaisia keskenkasvuisia, tyttöjen edessä samaan tahtiin polvilleen putoavia pikkunilkkejä. Pumpattu täyteen poikamaista uhoa ja katkokävelevää kapinaa, oman kaveriporukan ja kaupunginosan korostamista ja kunnioitusta. Me olimme silloin ystäviä, ja tänään olemme toisillemme varovasti nyökkääviä vastaantulijoita.

Yksi mokaa, kaikkia rangaistaan. Ensimmäisenä päivänä jokainen yhtä lailla ulalla kaikesta. Tukattomat täytemiehet, kaikki samanlaisessa sotisovassa, suuressa leikkisodassa suut täynnä tornihuhuja.

Me olimme aivan liian aikaisia aamuja, olimme kipinävuoroja, loputonta vahvuuslaskentaa ja kuoppien kaivamista. Kuukausien aikana tuntemattomista tuli toisilleen tuttuja, hitaampia ja heikompia avustavia miehenalkuja.

Olimme taistelutovereita, joista tuli yhtä nopeasti ystäviä kuin tuli toisillemme jälleen pelkkiä vastaantulijoita. Tänään hyvin vähän enää edes niitäkään.

Me kaikki olimme kuuntelevia korvia, olkapäitä, ylävitosia. Olimme ystäviä, kunnes meistä yhtäkkiä kasvoi aikuisia. Kapina katosi pitkiin kalsareihin ja vähäisenkin luppoajan vei asuntolaina. Poikien illat eväsi ensin tyttöystävät, sen jälkeen työkiireet ja muut yhtä ontuvat syyt.

Hyviä hetkiä ei kuitenkaan unohda, jonkinlainen side säilyy aina. Sen kunniaksi voi silloin tällöin korkata yhden kylmän menneille, muistoille. Jonain päivänä jälleen ehkä hyvässä porukassa – ystävinä, eikä vain vastaantulijoina.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.