Ukonilmat.

Pimeys hiipii hiljaa, vetäytyy vaivihkaa peitteeksi. Ikään kuin huomaamattomasti, vaikka se vie kaiken huomiomme. Taivaan täyttää sade, seuraavaksi sykähtää salama, jota seuraa pitkä jyrähdysten sarja. Kaava on kaikkein kauneimmillaan aina sama.

Kiirehdimme irrottamaan pistokkeet rasioista. Vettä tulee hetkessä taivaan täydeltä. Kuin kuukauden sateet putoaisivat niskaan kertaheitolla. Lapset kutistuvat silmissä, kun pelko pesiytyy heihin. Silmät kertovat kaiken, kuten myös kasaan vetäytyvät hartiat.

Muistan, kuinka pienenä pelkäsin ukonilmaa, ja samaan aikaan pidin siitä suunnattomasti. Ukonilma oli jotain niin suurta, ettei sitä kyennyt, eikä edes tarvinnut yrittää ymmärtää.

Muistan istuneeni auton takapenkillä sadepisaroiden piestessä peltikattoa, tuulilasia, konepeltiä. Muistan salamoiden taukoamattoman sarjan taivaanrannassa. Muistan, kuinka minulle kerrottiin auton olevan turvallinen paikka ukonilmalla. Muistan sanat: ”Ei hätää, kaikki on hyvin.”

Lapselle autoa turvallisempi paikka ukonilmalla on vanhempien välissä, sykkyrässä, syleilyssä. Kädet korvilla, mutta tarkkailevat silmät tiukasti ikkunaruudussa. Salamat on nähtävä, vaikka kuinka pelottaisi.

Taivaalla kiteet törmäilevät toisiinsa. Varautuvat sähköisesti, järjestäytyvät eri korkeuksille. Kiteiden ja pilvien sekä pilvien ja maan välille syntyvät sähkövaraukset synnyttävät salamoita. Tuuli takoo taajamaa, keskustassa kaatuu puita ja kadut tulvivat.

Kun ukonilma sitten vihdoin luovuttaa, sade lakkaa, on aika palata pikkuhiljaa todellisuuteen. Yhtä nopeasti kuin mustat pilvet ovat peittäneet kotimme, ne katoavat. Aurinko pilkistää pilvien raoista ja valo ottaa jälleen vallan. Mikään luonnontila ei voita ukonilman ja sateen jälkeistä hiljaisuutta.

Palautamme pistokkeet seinään. Televisio alkaa täyttää olohuonetta vieraiden ihmisten äänillä. Täytämme tiskikoneen ja laitamme kahvin porisemaan – keittiö herää henkiin. Yhtä salakavalasti kuin tänä päivänä äärimmäisen harvinainen hiljaisuus on laskeutunut, yhtä äkkiä se on poissa.

Suuntaan pihalle tupakalle, katsastamaan vahingot. Keräilen pihakalusteita sieltä täältä, kasaan rännien mukanaan tuomat lehdet. Kierrän talon, maasta nouseva kosteus hyökkää paidan alle. Ei hätää, kaikki on hyvin.

Pihaportin pielestä, postilaatikon viereltä näen olohuoneen ikkunalasiin painautuneesta pienestä nenästä ja pienistä sormenpäistä jääneet jäljet. Kaikki on hyvin, hymyilen.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.