Tuoksut.

Kesässä on ikuisesti vaaleanpunaisen Bliw-saippuan ja Leevi and the Leavingsin kappaleiden tuoksu. Mattolaiturilta meriveteen leviävän mäntysaippuan, mustikkametsien ja mökkisaunassa heilahtavan vitsan viivähdys. Se sunnuntaiaamujen kaiku, kun kukaan muu ei ole vielä herännyt.

Syksy tuoksuu ensimmäiseltä koulupäivältä. Ruskeilta lehdiltä, märältä metsältä, uudelta koulurepulta. Kontaktimuovilta, koulun ruokalalta. Jännitykseltä.

Talvi tuoksuu ulkojäiltä. Untuvapeitolta sohvanpohjalla, mummon kutomilta villasukilta, takassa poksahtelevilta koivuhaloilta. Sisätiloihin salakavalasti päästetyltä pakkasilmalta.

Kevät pulpetissa pikkuhiljaa sulavalta pyyhekumilta, koulun liikuntasalilta, suvivirttä vaille kesälomalta. Lippalakeilta, vappunaamareiden muovilta, ensikänniltä ja ullakon kostealta sahanpurulta.

Tiedän ja tunnen kaikki nuo tuoksut, mutta en tavoita niitä enää. Tyhmästä päästä ja typeristä tavoista kärsii tässä tapauksessa koko aistikenttä.

Tajusin tupakoineeni nyt jo 23 vuotta. Tuona aikana olen kadottanut käytännössä kokonaan hajuaistini, osittain myös makuaistini. Kaikki olisi ehkä vielä korjattavissa yhdellä päättäväisellä tumppauksella.

Kaikki alkoi 7. luokalla sadanmillin Marlboroista, skeittiramppien alla kavereiden kesken. Ensimmäisen askin piti ilmeisesti olla isoin mahdollinen, sillä sen aikaiset poskisauhut huusivat näytönhalua.

Tätä nykyä aloitan aamuni avaamalla hengitystiet. Odottaen ainoastaan sitä hetkeä, kun saan vetää päivän ensimmäiset vähemmän raittiit vedot keuhkoihini. Aikuinen mies, joka kaipaa tuttiaan vaikka tietää, että keuhkot näyttävät ohessa olevan kuvan kaltaisilta.

Jos jotain, niin sen olen oppinut, että tupakoitsijan elämän riemut ovat hyvin pieniä. Neljästä vuodenajasta haistaa kerran vuodessa keskimäärin yhden, hyvänä vuotena kaksi. Ja joka ikinen kerta se on jumalattoman suuri elämys.

Niin kauan kuin tämä äärimmäisen huono harrastukseni on jollain kierolla tavalla minulle rakas, niin kauan yritän ottaa ilon irti tuosta pienestä ohikiitävästä hetkestä vetämällä sitä henkeeni sen ajan kun se kestää. Kuten tänä aamuna kotitalon rappusilla, ennen sitä ensimmäistä imaisua. Kevät ei kurki enää nurkan takaa, se on jo täällä.

Tuoksut – tuhat hyvää syytä olla aloittamatta ja tumpata se viimeinen. Voisin yrittää, mutta en vielä tänään. Ehkä huomenna, ehkä ensi viikolla, jos juhannuksen jälkeen tai sittenkin vasta vuodenvaihteessa. Älä kysy miksi, sillä en minäkään kysele saunakaljoistasi, karkkipäivistäsi tai uhkapeleihin upottamistasi euroista.

Älä kysy miksi, sillä kyllä minä poika tekosyitä keksin. Ihan niin kuin käydessäni tätä samaa keskustelua tasaisin väliajoin itseni kanssa.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.