Sokkotreffit.

Kotoamme katoaa tavaroita, joiden olemassaolosta en ole koskaan ollut edes tietoinen. Koristeita, kippoja, kuppeja. Pieniksi tai vähälle käytölle jääneitä vaatteita.

Törmään niihin ensimmäistä, ja toivon mukaan viimeistä kertaa Facebookin syötteessä. Vastaan tulee vaimon profiili, kuva käsilaukusta tai korkokengästä, ja kommenttikentät täynnä YV:tä, AV:ta, HV:ta sun muita videotarkastuksia ja tasavajaita.

Toivon mukaan viimeistä kertaa siksi, että toisinaan joudun tahtomattani diilerin rooliin. Toisinaan kotioven raossa, toisinaan vieraissa ”samalla kun nyt kuitenkin liikun niillä nurkilla”. Olo on kuin huutokauppakeisarilla sitä typerää t-paitaa myöten. Ollaan hiljaa ja huudetaan.

Eräänä alkuiltana vaimoni lähti kauppaan ja totesi takkia pukiessaan, että sieltä saattaa tulla sellainen täti-ihminen ovelle, mutta että minun ei olisi pakko avata tälle ovea, sillä hän laittoi viestiä tälle tädille, että tavarat ovat postilaatikossa. Mutta että ihan varmuuden vuoksi tiedoksi, sillä jos tuo täti-ihminen ei ole nähnyt viestiä.

Kiitin tiedosta. Mietin itsekseni, että informaatio oli äärimmäisen tärkeä, sillä kaltaiseni sosiaaliset aikuiset ihmiset tosiaan pelkäävät alle kouluikäisten tavoin kanssakäymistä vieraiden ihmisten kanssa.

Tänään vaimoni lähti spinningiin, ja ilmoitti, että erään toisen täti-ihmisen ei pitäisi tulla sinä aikana, mutta se kuitenkin saattaisi olla mahdollista. Aikataulut olivat nimittäin hieman auki.

Ja totta kai, vain vajaa vartti siitä kun auto oli peruuttanut pihasta, soi ovikello. Ovella ei kuitenkaan ollut täti-ihmistä, vaan vanhempi herrasmies, joka tuijotti olkani ohi hieman eksyneen näköisenä.

Nyökkäsin, jep jep, saatat olla oikeassa osoitteessa. Mies totesi tulleensa hakemaan jotain. Nostin eteisen pöydältä jonkin sortin posliinisen maljakkoa mukailevan sisustusesineen, ojensin sen miehelle. Se jokin saattaa olla tämä.

Mies nyökkäsi ja lykkäsi kouraani kaksikymppisen todeten, että se taisi maksaa ehkä tämän verran. Nyökkäsin takaisin, varmaan joo. Vilkuilin hölmistyneenä vuorotellen seteliä ja korkeakaulaista posliiniesinettä. Mies teki samoin, kohautti harteitaan. Välillämme vahva yhteisymmärrys siitä, että on parempi kun emme edes yritä ymmärtää.

Ja kun vaimo tuntia myöhemmin palasi pyörän selästä, kysyi hän ensimmäiseksi, kävikö tämä täti-ihminen. Vastasin, että ei, vaan ilmeisesti tämän täti-ihmisen mieshenkilö. Vaimo kysyi, miksi tämä käsilaukku sitten on edelleen tässä tuolilla. Katsoin laukkua, vaimoani, laukkua.

Vaimo tiedusteli, missä on hänen eilen sisustuskaupasta hankkimansa uusi posliinikoriste. Se sellainen, joka mukailee maljakon linjoja. Kysyin paljonko tuo esine oli maksanut. Vain 55 euroa, vaimo sanoi äänenpainolla, jota käytetään Loton jättipottien ja maailmanmestaruuksien ratkettua. Kohautin harteitani, lykkäsin hänelle käteen kaksikymppisen ja painuin tupakalla.

Ei, en todellakaan pidä vaimoni järjestämistä treffeistä, joissa hän ei ole mukana.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.