Sälekaihtimet.
Tässä pysähtyneessä ajassa. Arjessa, jossa lymyilemme lasien takana. Etsimässä pahan päivän varalle piilottamaamme pavunvartta patjan alta. Keittiön nurkassa kyykistymme poimimaan pientä valon pisaraa viinakaupan muovipussista.
Tongimme roskien seasta tikapuita pois todesta. Sähkötuolien, suoratoistopalveluiden ja bikineissä pyörivien tosi tv -tähtösten turruttavasta toisinnasta. Mitä tahansa, mikä paikkaa silmien takana puhjenneen sisäkumin, pitää lihavat leukaperämme pinnalla. Ajaa meidät puoli-ilmaiseksi ulos ikävästä paikallistaksin takapenkillä.
Tässä lumisessa lasipallossa Venetsia lumoaa enää vain valokuvissa, New York nukkuu vihdoinkin yhden yön – ja meidän kodeissamme kaikuu vuoden ensimmäisen kärpäsen viimeinen veto. Yhtäkkiä introvertit pitävät ekstrovertit järjissään. Laiskanlinnoihin vuosiksi juuttuneet ylösnousevat lenkille, kiroavat kiinni olevia kuntosaleja ja katoavat Cooperin testin kuudennella minuutilla.
Säälimme ääneen niitä, jotka tuhlasivat tammikuunsa tipattomalla ja sylkevät nyt sielunsa sieraimistaan nenäliinoihin. Katsoessamme peiliin olemme lakanneet pelkäämästä puuttuvia korkeita poskipäitä, rajaamattomia silmäkulmia, hiuksia jotka harvenevat, sojottavat sinne tänne.
Juomme kahvia pilliksi käärityllä 20 euron setelillä. Kaulojemme ympärillä jatkojohdot, joita sai lähikaupasta kaksi yhden hinnalla. Kyllä, olemme juuri sen verran sekaisin kuin jatkuva epätoivo ja arjen pakollinen jatkuminen antavat yhdessä myöten.
Ulkoillessa uskaltaudumme korkeintaan keittiön ikkunalle. Katselemme kevään läpsivän meitä avokämmenellä kasvoille, kasvattavan kaikkialla koko ajan uutta. Käyvän pikkuhousut nilkoissa kyykkypissalla porstuaan johtavilla portailla. Paistavan täyttä päivää ihan vain vittuillakseen.
Totta kai meitä huimaa kun huomaamme, miten maailma jatkaa kulkuaan. Vähät välittäen meistä, muka kaiken yläpuolelle kruunatuista kaksin käsin koiranpentuilmein kerjäävistä omien onnenosakkeidensa onkijoista.
Tässä pysähtyneessä ajassa, ikkunan alla, vieras musta kissa kulkee läpi pihamaan. Viekas askel valtaa alaa, jonne meillä ei ole enää mitään asiaa. Roudan raiskaaman kiveyksen vajoamaan valuu hienoa hiekkaa. Halkeamassa matelee muurahainen, kiipeää rikkaruohon latvaan ja tuntee tuulen, joka pyörittää tyhjää talipalloverkkoa vanhan, mutta vakaan omenapuun vielä alastomilla oksilla. Saa oksat lyömään käsiään yhteen.
Rännistä putoaa pisara joka seitsemästoista sekunti, koivunsilmusta kurkistaa ujo uusi elämä. Vuoden ensimmäinen hyttynen päätyy pihaan, istuu ikkunalaudalle ja miettii, missä helvetissä kaikki ovat.
Tässä, tässä tuijotamme tätä kaikkea kaksinkertaisen lasin läpi. Reiän äärellä, joita puhkomme kotiemme seiniin, jotta näkisimme ulos. Joihin asennamme sälekaihtimet, jotta kukaan ei näkisi sisään, jotta saisimme maailman sammumaan.
Tässä pysähtyneessä ajassa pidämme kaihtimet auki vielä pitkään iltaisinkin, jotta tuntisimme olevamme edes hieman enemmän elossa.
Lue myös muut Arjen pienet täällä.