Ruuhka-ajat.

Muistan tarkasti hetken, jolloin nauroin ruuhkavuosille. Noille valonnopeudella ohitsemme kiitäville – toisia vahvistaville, toiset narun kautta kanveesiin nujertaville – kymmenen erän nyrkkeilymatseille.

Nauroin niiden mahdottomuudelle. Nauroin koko sanalle, ja sille ettei sellainen selitys ikinä osuisi omaan nilkkaan. On itsestä kiinni, antaako arjen lipua käsistään, kuvittelin.

Yhtä tarkasti muistan hetken, jolloin istuin pikkukaupungin neljän ruuhkassa, liikennevaloissa kahden auton välissä. Päivän työt oli tehty ja olisin halunnut jäädä ikuisiksi ajoiksi punaisiin valoihin. Hengittämään perheauton liian lämmintä ilmastoitua ilmaa, tuulilasissa vesitornin vaihtuvat värivalot, autoradiossa Edu Kettusen ”Lentäjän poika”.

Sillä heti kun valot vaihtuisivat vihreään, kupla puhkeaisi. Edessä olisi kauppareissut ja kyyditykset harrastuksesta toiseen. Ja kuin kirsikkana keski-iän kermakakun päällä toppapukujen ja lapsista Michelin-ukkoja tekevien talvivaatteiden pukemiset, riisumiset, pukemiset, riisumiset – ja johonkin väliin mahtuu aina yksi kadonnut kumisaapas, autonavaimet, lapanen ja lapsi. Taustalla tauotta vaativana värisevä puhelin.

Totta kai tulee myös se hetki päivästä, kun maailma hiljenee hetkeksi. Se koittaa keskimäärin 13 minuuttia yli iltakymmenen. Yhtäkkiä yhtenä hetkenä, kun huomaat huomanneesi edellisen lauseen pilkuntarkan paikkaansa pitävyyden, huomaat kaiken olleen tätä samaa jo muutaman vuoden.

Kaiken tämän kaaoksen keskellä me aikuiset kohtaamme toisemme ovenraossa. Vaihdamme vuoroa läpsystä. Toisinaan toinen herää, kun toinen vielä nukkuu ja jälkimmäinen palaa nukkumaan ensimmäisen jo nukkuessa. Mistä sitä silloin tietää, onko toinen enää edes hengissä?

Kosketamme toisiamme ovenraossa ohimennen. Eikä kumpikaan tiedä, oliko kyseessä tarkoituksenmukainen muistutus omasta olemassaolosta vai vain puhdas vahinko. Vastaus riippuu tunnelmasta. Toisinaan sen haluaa kokea hellyydenosoituksena, toisinaan se tuntuu vain ärtyneisyyttä lisäävältä hipaisulta.

Hyvinä päivinä, kuten vähemmän vauhdikkaina sunnuntaiaamuina, suunnittelemme kuukausien päähän unelmia, joita emme kuitenkaan toteuta. Vastaamme toistemme tekstiviesteihin, kunhan muilta kiireiltä kerkeämme. Suljemme silmämme lähikaupan hedelmäosastolla ja kuvittelemme olevamme etelässä.

Arkipäivinä kiukuttelemme tyhjistä vessapaperirullista, lavuaarin reunalle jääneistä laseista ja lautasista, tankkaus- ja TV-vuoroista. Tilaamme tasaisin väliajoin lämmitysöljyn, kerran kolmessa viikossa pizzan ja lähes joka aamu postilaatikosta löytyvän paikallisen sanomalehden, jota emme ehdi edes lukea. Lakaisemme pölyn maton alle ja annamme parisängyn puoliväliin ilmestyneen lasinsirulammikon kasvaa.

Selviydymme tästä kaikesta kuvittelemalla kaiken vuosien päähän sellaiseksi kuin ennen. Silloin kun kahlasimme läpi kaupungin kadut kerta toisensa jälkeen. Pidit paljaita varpaita vanhan Mitsubishi Lancerin kojetaululla Kaija Koon ja Teleksin tehdessä kasettisoittimessa pienistäkin tunteista suuria. Jaksoit nauraa vitseilleni ja minä olin aamuisin mykkä katsellessani uneen uppoutunutta kauneuttasi.

Ja juuri niin kauan kuin jaksamme kuvitella kaiken olevan vielä jonain päivänä pelkkää pakomatkaa, niin kauan pysymme edes jotenkin pystyssä. Niin kauan voin varovasti edelleen nauraa ruuhkavuosille, vaikka tiedän niiden olevan totisinta totta.

Kuitenkin sitä ennen, ainakin vielä vajaan vuosikymmenen, sinun on jaksettava puskea puolikuudesta puolineljään tehtaalla. Minun selviydyttävä oikeasta elämästä. Ehkä opeteltava maksamaan laskuja, lukemaan vesimittaria tai ainakin tiedostettava, kuinka paljon litra maitoa maksaa.

Vielä tulee myös se päivä, jolloin yritämme selviytyä siitä, että lapset kasvavat ja katoavat nurkista. Silmänräpäyksessä ennen naurua, bassonjytkettä ja paukkuvia ovia täynnä olleet huoneet humisevat tyhjää kaikua. Kiire kaikkoaa. Talo on nurkasta toiseen vaiti.

Silloin löydämme lasten leluja, joita olemme säilöneet vuosikymmeniä vaatehuoneeseen. Piironginlaatikkoon pakattuja piirustuksia ja päättötodistuksia. Vauvanvaatteita, leikekirjoja, valokuva-albumeita täynnä kuvia, joiden ottamista emme välttämättä aina edes muista.

Sinä päivänä kello saattaa olla 11 minuuttia yli yhdeksän, kun yhtäkkiä ymmärrämme selviytyneemme. Tajuamme, ettei kukaan enää tarvitse meitä pysyäkseen hengissä. Silloin – hyvin todennäköisesti – kaipaamme näitä ruuhkaisia vuosia.

Vaikka keskellä ruuhkaa raivo on vain pienen painalluksen päässä ja kiire kaventaa näkökentän, on kultaakin kalliimpi taito muistaa osata nauttia näistä kaikkein vauhdikkaimmista vaiheista myös tässä ja nyt.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.