Romantikot.

Luin veteraanista, joka poltti kaikki rakastetultaan rintamalle saamansa kirjeet. Hän luki ne, silppusi paperit pienen pieniksi muruiksi, sekoitti sätkäänsä ja poltti sanat sisäänsä. Pelkäsi kadottavansa kirjeet, unohtavansa sanat.

Isoisämme istuivat yksinäisiä öitä, kirjoittivat tuntikausia rakkauden tunnustuksiaan isoäideillemme. Tytöille ja naisille ennen heitä. Kuinka monta versiota vaatikaan saada vuodatettua todelliset tunteensa paperille. Kuinka monta tuntia kulkea postiin, odottaa vuorokausia kirjeen perillemenoa, viikkokausia vastausta.

Isämme kulkivat pitkät matkat tienpiennarta tärisevät kädet taskuissa. Kääntyivät kolmesti takaisin, keräsivät rohkeutta, ja kääntyivät taas kolmesti takaisin.

Heittivät huolettoman heinänpätkän huuliltaan, empivät pihatiellä, hidastivat huomaamattaan askeliaan, napittivat ylimmän paidannappinsa, kurkkivat talonnurkan takaa. Pelkäsivät kuollakseen törmäävänsä tuimiin hartioihin ja herkästi laukeaviin haulikoihin.

Koputtivat kerran, aina liian hiljaa. Nielaisivat aataminomenansa, sen jälkeen kielensä. Koputtivat toisen kerran, aina omiin korviin liian kovaa.

Ja kun äitimme, tytöt ja naiset ennen heitä, avasivat oven, hymyilivät isämme, nuo meidän silmissämme maailman rohkeimmat miehet, ujoina ja epävarmoina. Pyörittelivät kiveä kengänkärjen alla, kunnes uskalsivat avata suunsa. Pyytää pyöräretkelle, piknikille, uimarannalle. Jokainen hiljainen sekunti sen jälkeen salpasi hengityksen.

Ja heidän jälkeensä me. Me, jotka kiersimme sormet solmussa kiekkoa punaisessa puhelimessa. Seitsemän numeroa, joista viimeinen veto jäi aina hieman vajaaksi, ja koko homma oli aloitettava alusta.

Puristimme luuria liian lujaa ja aina vastasi tytön isä, ja aina luuri lipesi hermostuneen hikisistä kämmenistä. Äänenmurros iski aina toisessa sanassa. Oli kysyttävä tytärtä puhelimeen siskojen hihittäessä talon toisessa puhelimessa. Ja vastattava kysymykseen, kenenkäs poikia sitä sitten oikein ollaankaan.

Ja nyt te, nykypäivän nuoret miehet ja ilmeisesti jotkut karvanoppa-Corollasta uloskasvaneetkin, istutte yksin kotona ja päätätte heittäytyä romanttiseksi. Vedätte vetoketjun auki, housut nilkkoihin. Kaivatte älypuhelimenne taskusta, napsaisette kuuden megapixelin kameralla kuvan ville vallattomastanne. Venytätte sitä filttereillä, valaisette nakinpätkän ja sumennatte taustan.

Kaikki tämä kahdessa minuutissa. Painatte Lähetä-nappulaa, ja jossain toisaalla sen suurimman ihastuksenne tai ohimennen deittisovelluksessa mätsäävänne naisen puhelin piippaa - ja te, te tunnette itsenne Casanoviksi.

Anteeksi hieman ruostuneet ranskan kielen taitoni, mutta mitä helvettiä?

✖️ ✖️ ✖️ ✖️ ✖️

Hämmästyttää ja kummastuttaa, risoo ja hävettää. Kahden teini-ikäisen tytön isänä olen huolestunut siitä, kuinka kömpelöitä kiima-ajan kutsuhuutoja naiset nykyään joutuvat kohtaamaan.

Lukekaa nyt edes tämä ennen kuin sisäiset Saukkinne heräävät esittelemään pikkuoraviaan.

C’mon jätkät, pystytte parempaan!

✖️ ✖️ ✖️ ✖️ ✖️

Lue myös muut Arjen pienet täällä.