Rauniot.
Valo viipyy läpi yön vieraana. Piirtää silmiin pieniä sähkönsinisiä pisteitä, jotka punovat pimeään häkin. Siiveniskukin saa sinut sättimään. Sanat ovat sadan kilon painoisia, vaikka en ymmärrä niistä ensimmäistäkään.
En tunne vielä vuorokautta, joten syötä minulle kaikki salaisuutesi. Istuta sokean ihmeet ihoni alle, kun vielä kuulen osaamatta epäillä. Vääristä viattomuuteni, vaateeton uskoni, rakkauteni vaivatta, kun olen paljain varpain ja varomaton. Mietin, mitä tein ansaitakseni armeliaisuutesi?
Joka aamu sidot silmäni suutelemalla otsaani. Sanomalla, että kaikki on hyvin. Ohimenevän hetken unohdan, ettei aurinko antaudu tänäkään iltana, joten lyö äkkiä kaikki naulat käsivarsiini pitääksesi herkästi särkyvät sormeni solmittuina ristiin rukouksillesi.
Vaikka viileä vyö, kuuma hella, kaulin, kynsisakset ja kaikki käden ulottuvilla ovat omaksi parhaakseni, pidän silmät auki, mutta ajatukset toisaalla. En paljasta koskaan kenellekään, ettei pelon takana asu toivo, vaikka tunne pitää toiveet hengissä. Mitä tein ansaitakseni armosi?
Pilli viheltää, kun kattilassa kiehuu. Kieleni on kiinni kysymyksissä, vailla vastauksia, kiinni keittiönpöydässä, miten katoaisin mihinkään. Kaadat maljan menestysten ja menetyksien maailmalle. Syljet ilmaan sädekehät menneiden sukupolvien sankareille. Opeille, jotka tekevät sinusta tämän talon pöydänpään.
Kannat kaiken kunnian, kannat kaiken katkeruuden. Kannat sen kaiken käsivarsilleni. Minä kannan sen kaiken kuin kuusivuotias koulurepun.
Sivalla kostonkierre selkärankaani. Kestän kyllä niin kauas kuin katseesi kantaa. Antaudun alibiksesi, saan ansioni mukaan. Sanot aina ja minä uskon. Kuuntelen kyllä häpeääsi, maadun vaiti myötätuntoon. Kuivun kasaan pelkkää kuuliaisuuttani.
Pisara putoaa pehmonallen nilkan päälle. Sen suola kuivuu valkoiseksi sydämeksi. Sormenveto viiltää sen kahtia. Haistan kyyneleesi kämmenvaipassani vielä vuosienkin päästä, mutta tahtoisin kysyä, kauanko laihat hartiat kantavat raskaita kaiken kätkeviä käsiä? Kauanko on aamuun jos aurinko ajaa yön yli?
Lavuaarinpohjalla huuhtelen likaisten astioiden seassa hädän, johon vasta totuttelen. Kipu katoaa kääntämällä katseen pois. Opettaja käskee kääntämään toisen posken. Lasken kahteen ja posket loppuvat kesken.
Kylkiluista kuuluu kolinaa, kun seison selkä suorana seinää vasten. Ensimmäinen maitohammas makaa turvassa tyynyn alla, odottaa toistaviikkoa hammaskeijua. Hymyilen, painat totuutesi ohimolleni, vieläkö virnuilen. Pelastat viime hetkellä aina ensimmäisenä itsesi. Mitä tein ansaitakseni sinut?
Kirjoitan sänkyni pohjaan sormella, olisitpa ystäväni, päästäisit pois. Televisio totesi, vain vanhat tavat voivat tappaa. Lasken salaa helmitauluun jokaisen laupean levon hetken. Rukoilen, että huomenna herään aikuisena.
Silloin minuun päättyy tie, jota on kuljettu sukupolvien yli mitään kyseenalaistamatta. Tapan kaikki ne tavat, kun nousee aamu, jota sinä et tunnista. Jonain päivänä nostan valkoisen nenäliinan raunioista, joita sinä et koskaan pystynyt lyömään lopullisesti.
✖️✖️✖️✖️✖️
En aikonut koskaan julkaista tätä tekstiä. Kirjoitin tämän jo elokuussa luettuani artikkelin erään lapsen kotona kokemasta väkivallasta. Kirjoitin ajatukset yhdeltä istumalta ja päätin haudata tekstin syvälle pöytälaatikkoon.
En aikonut julkaista tätä nytkään, mutta törmäsin eilen toiseen vastaavaan artikkeliin, joka linkittyi kolmanteen. Kaivoin tämän tekstin esiin ja painin itseni kanssa aamuyöhön.
Tänään vietetään viattomien lasten päivää. Yksikin kovia kokenut lapsi on liikaa. Pieni pää ei ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu. Syyt ovat suuria kysymysmerkkejä, seuraukset samanlaisia.
Tiedän, etten pysty estämään kaikkia, en välttämättä edes kymmeniä, ehkä edes yhtä, mutta jos julkaisemalla tämän ja levittämällä tätä mahdollisimman laajalle, saan edes yhden syyllisen pysähtymään ja ajattelemaan, on julkaiseminen sen arvoista.
✖️✖️✖️✖️✖️
Lue myös muut Arjen pienet täällä.