Puhallukset.

Puhallan pieneen pipiin harkitun hiljaa. Hieman suurempaan haavaan puhkun posket pullollaan. Silmät suurina, jotta naurahtaisit ja näkisit todella, kuinka vaatimaton vahinko loppujen lopuksi on.

Kuuman kaakaon pintaan piirtyy poreita. Pienet aallot iskeytyvät kupin reunoihin. Kerta ei kuulemma riitä, joten puhallan kahdesti, kolmesti. Puhallan kunnes nyökkäät hyväksyvästi.

Höyry kiemurtelee edelleen kupista keittiön ilmaan. Lämpö kaakaossa on laskenut vain vähän, jos ollenkaan. Molemmisssa tapauksissa puhaltamisessa on kyse teosta, tutun tavan luomasta turvasta. Ei lopputuloksesta.

Puhaltaessani ilmapalloon ilmaa, puhallan sinuun iloa. Sivusilmällä näen, kuinka katseesi kirkastuu samaan tahtiin suurenevan pallon kanssa. Minua naurattaa ajatus, että jos piirrän pallolle silmät ja hymyilevät huulet, olette pienen häviävän hetken hullunkurisella tavalla kuin kaksoset.

Nyt istun puutarhatuolissa ja puhallan keuhkoistani häkää ja tusinan verran muita savun seassa olevia hitaasti hengitystä hidastavia ainesosia. Puhalla mitä puhallat, mutta älä puhalla tätä.

Katselen kun kirmaat pihanurmella, poimit kuivuneen voikukan toisensa jälkeen. Puhallat haituvat ilmaan. Katselet niiden sinkoilevan suuntiinsa vailla selkeää suunnitelmaa. Nouset varpaittesi varaan, hypit ilmaan. Yrität saada puhaltamalla haituville uuden suunnan.

Samassa harso peittää auringon. Pyydän sinua puhaltamaan pilvet pois. Hetkeäkään epäröimättä yrität. Puhkut ja puhallat pienten keuhkojen täydeltä. Työstät mahdotonta vielä siinä vahvassa uskossa, että pystyt siihen.

Sillä hetkellä muistan sukulaisten ja ystävien täyttämän keittiömme kolmen kuukauden takaa. Kurkotit kakkua kohti, vedit keuhkot täyteen ilmaa ja puhalsit kaikki kakun päälle asetellut seitsemän kynttilää sammuksiin yhdellä kertaa.

Ehkä toivoit jotain, samaan aikaan kun minä tajusin, että kuljemme aivan liian kovaa vauhtia kohti sitä risteystä, jonka jälkeen et kaipaa enää minua puhaltamaan pipeihin, kuumaan kaakaomukiin, ilmapalloon.

Lakkaat erottamasta kuivia voikukkia muun rikkaruohon seasta. Pilviharson poispuhaltamiseen tuhahdat ja kysyt pidänkö sinua aivan tyhmänä.

Vielä silloinkin minä istun tässä. Puutarhatuolissa puhallellen häkää ja katselen sinun kiirettäsi. Kun kuljet edestakaisin ohitseni kouluun, kavereiden luokse, kesätöihin, kaupungille vetämään kännit.

Sen hetken olen hyödytön, mutta aina olemassa. Sillä vielä tulee se hetki, jolloin kaipaat jälleen vastauksia kysymyksiin, jotakuta kuuntelemaan.

Silloin puhallamme olutpullon suusta sävelmän, vedämme keuhkot täyteen kesäillan ilmaa. Kerrot kuinka puhalsit pitkän ripsen kauniin tytön poskipäältä.

Silloin minä viheltelen huolettomana. Toisinaan elämä on yhtä puhaltelua.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.