Pesutuvat.

Pesutuvassa tuoksui talvellakin lämpö. Kosteus pujahti paidanhelmasta sisään ja putosi hikipisaroina alas pitkin pienen pojan selkärankaa.

Tupaan vievä kellarikäytävä oli vielä viileä, tuoksu täynnä multaa. Valo sammui kuin sattumalta aina aivan liian aikaisin. Kun painoi korvan kiinni koko talon yhteisen saunan oveen, kuuli kiukaan kihahtavan.

Äiti lajitteli vaatteita suureen pesukoneeseen. Minun sinisen Batman-paitani, veljeni vihreät sukat. Istuin korkealla jakkaralla ja annoin jalkojeni ajelehtia ilmassa. Hetkeen ei ollut maailmaa pesutuvan ulkopuolella, olin painoton.

Tuijotin lasin läpi pyykkimytyn pyörimistä. Siinä oli pienen pojan silmiin samaan aikaan jotain yksioikoisen typerää ja todella lumoavaa. Vaahto iskeytyi lasiin, koko pää pyöri pyykin mukana.

Alakerran täti toi ovesta oman korinsa, tervehti äitiä. Pullonpohjalasien alla pienet silmät hymyilivät minulle hetken. Rintaliiveissä oli pientä pitsiä ja isännän pitkissä kalsareissa pakoja. Tädin tytär tuli perässä ja tuijotti tädin kenkiä.

Kävimme molemmat ensimmäistä luokkaa lähiön keskelle pudotetussa kolmen luokkahuoneen koulussa. Tytön kaulakorussa kimalteli hänen nimensä. Naapurin Jani väitti koskeneensa välitunnilla tytön polvea. Kukaan ei suostunut uskomaan. Minä uskoin, mutta en halunnut.

Kukaan ei ollut koskaan kuullut tytön nauravan, mutta hän oli aina yhtä hymyä. Tarttuvaa, vastanpohjassa vellovaa kutinaa. Pisamista olisi voinut piirtää kauniita kuvioita. Valkoisessa kesämekossa oli punaisia palloja, hiuspannassa leppäkerttuja, hennolla kämmenellä minun kuusivuotias sydämeni.

Tuona lauantaiaamuna, talven tuoksuisen pesutuvan kosteassa lämmössä tuosta tytöstä tuli minun ensirakkauteni. Ja vain viitisen minuuttia myöhemmin kaikki oli ohi.

Äiti asetti viimeisenä farkut narulle ja nosti korin käsiensä varaan. Sytytimme valot kylmään käytävään, hissinpeilistä näin hymyillessä harvat hampaani ja pienestä ikkunasta kerrosten vaihtuvan.

Kotona kuudennessa kerroksessa söin maksamakkaravoileivän ja katsoin Nikke Knattertonin. Nostaessani pikkuauton matolle en enää muistanut koko tyttöä.

Kunnes 20 vuotta myöhemmin astuin rivitaloyhtiön pesutupaan ja tuo tuttu tuoksu tunkeutui sieraimiin. Sillä hetkellä muistin tytön ja hymyn, jonka takana täytyi tapahtua mielestäni ihmeitä. Hymyn, jonka pyyhki hetkessä mielestäni maksamakkaravoileipä, piirretyt ja pikkuautot.

Ja nyt 30 vuotta myöhemmin seison ihan tavallisena tiistai-iltana omakotitalon kellarikerroksessa pyykkikoneen edessä, jota en osaa edes käyttää, ja mietin, mitä tuolle tytölle mahtaa tänään kuulua.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.