Peilit.

Ensimmäinen yhteinen asunto. Vuokrakaksio kerrostalon alimmassa kerroksessa. Ensimmäinen ilta. Ikkunoiden takana loppusyksyn pimeys, sisällä lämpö. Huomenna ensimmäinen aamu. Hetki elämässä, kun ei ole olemassa muita.

Emme nuku, vaikka emme jännitä. Kaikki on vain liian uutta, omaa, yhteistä yötä myöten. Mietin, miltä minun sukunimeni näyttäisi sinun etunimesi perässä. Miltä näyttäisi lapsi sinun sylissäsi. Olen nähnyt siinä vieraiden lapsia, mutta että oma.

Tuijotamme toisiamme yön yli. Näen sinut vaimona, äitinä, isoäitinä, vanhana mummona, vierelläni. Tajuan, että noin kauniin ihon alla ei tule edes talvella kylmä.

Mitä sinä mietit, järjen ääni tunteiden vuoristoradan vierellä. Mietitkö minusta samaa, vai mietitkö, kuinka pitkään meillä on varaa ja mitä me huomenna syömme?

Painaudut aivan kiinni, puristan kättäsi. Puristanko liian lujaa, pelästytkö, saako se sinut peräntymään, palaamaan sinne mistä tulit. Tuleeko rakastuneesta aina näin epävarma. En tiedä, ei minulla ole aikaisempaa kokemusta.

Aamulla syön perintölusikalla tarjousmuroja rippilahjalautaselta. Katselen kun kampaat tukkaasi entiseltä asukkaalta jääneen palapeilin edessä. Harjan piikit halkovat latvuksiasi. Peilin kulmassa on särö. Tiedän, miltä hiuksesi tuoksuvat jokaisena vuorokauden aikana.

Yritän tavoittaa sen täältä, lainassa olevalta sohvalta, pienen mustavalkomatkatelevision valosta. Kysyt haenko katutason kaupasta Coca-Colaa jos katsotaan illalla kymppiuutiset. Emme me niistä ole kiinnostuneita, saati ymmärrä paljoa, mutta niin aikuiset tekevät. Ja niitähän me olemme, kun yhteisessä postiluukussa lukee meidän molempien nimet.

Kahden hengen opiskelijabudjettimme mahdollistaa kaikkeen 25 euroa viikkoa kohden, Coca-Colan jälkeen 22,75 euroa, ja mietin, että olisipa minulla varaa ostaa sinulle edes parempi peili. Sellainen, josta näkisit itsesi ehjänä ja yhtenäisenä, yhtä kauniina, kuten minä sinut näen.

Tänäänkin. 17 vuotta myöhemmin. Hyvää syntymäpäivää.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.