Palapelit.

Olemmeko koskaan kutsuneet ketään liian lihavaksi, liian laihaksi? Vajaaälyiseksi maanvaivaksi? Eriskummalliseksi, lapselliseksi, laiskaksi? Aivan varmasti olemme, vaikka näin aikuisiällä toivomme täydestä sydämestämme ettemme olisi.

Olemmeko kutsuneet ketään rumaksi? Varmasti, siitäkin huolimatta ettemme edes itse ymmärrä, kuinka olemme kuvitelleet, että meidän peilikuvillamme olisi moiseen varaa.

Olemme varmasti matkan varrella myös vähätelleet jotakuta, vain korostaaksemme itseämme kaikessa epävarmuudessamme. Antaneet toisten kuulumisten kaikua kuuroille korville, koska meillä itsellämme on ollut muka tärkeämpääkin kerrottavaa omasta elämästämme.

Olemme ampuneet alas ystäviemme unelmia, etenkin jos ne ovat kasvaneet korkeammalle kuin omamme. Tyhjentäneet lippaan omista luodeistamme toisen syliin kysymättä edes mitä toiselle kuuluu.

Katselleet kadehtien toisten menestystä. Kutsuneet onnistujia vain ja ainoastaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan olleiksi onnekkaiksi. Tehneet yhdellä lauseella taidolla ja tuhansien tuntien työllä ansaitun saavutuksen turhanpäiväiseksi hömpötykseksi.

Syyttäneet kaikkensa antanutta epäonnistujaa oman onnettomuutensa syyksi. Kääntäneet selän katuojaa kohti kaatuvalle. Tunteneet itsemme pienen häviävän hetken toista paremmaksi, syvällä sisimmässä tietäen ettemme olisi itse koskaan edes uskaltaneet irtautua tutusta ja turvallisesta.

Ja kuinka harvoin olemmekaan tulleet kehuneeksi toisten tahdonvoimaa, kauneutta, omistautumista, ahkeruutta, rohkeutta ja viisautta. Ajatelleet jotain toista enemmän kuin itseämme. Kuunnelleet, kannustaneet, kehuneet, lohduttaneet. Kiittäneet siitä, että toinen on vain läsnä.

Kuinka monta kertaa onkaan jostain käsittämättömästä syystä ollut helpompi olla ilkeä ja ampua oman huonon olon ammuksia vastapäätä seisovan rintaan, kuin sanoa mukavasti ja laskea käsi olkapäälle. Kuinka montaa ihmistä olemme itkettäneet vähintään sisäisesti, ja kuinka harvalle ja kuinka harvoin olemme loppujen lopuksi kertoneet rakastavamme tai vähintäänkin välittämämme. Kuinka monelle se on vielä kertomatta? Kuinka monen kohdalla se on jo liian myöhäistä?

Ei aina tarvitse huutaa. Meteli hukkuu ajan saatossa muun maailman melun sekaan, mutta sisällä pidetty kipu piirtyy vuosien varrella uurteiksi kasvoille ja koko kehoon. Joskus on ihan kiva, että sunnuntaisin sataa ja koti on ylösalaisin.

Joskus on ihan hyvä tajuta, ettei kukaan meistä ole päässyt yksin sinne missä on nyt. Toisinaan on tärkeää pysähtyä ihan vaikka vain muutamaksi minuutiksi ja miettiä itsekseen niitä, jotka ovat auttaneet meitä matkan varrella. Pienilläkin teoilla nostaneet aina askeleen eteenpäin. Etenkin vaikeilla hetkillä.

Yksilöt taipuvat ajan mittaan oman tahtonsa alle, samaa palapeliä kasaavat kantavat lopulta taakkansa aina yhdessä. Ja hyvään palapeliin mahtuu juuri niin paljon erilaisuutta, epäonnistumisten kautta kasvanutta kokemusta ja kipua, kuin siinä on palasia.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.