Pakkasaamut.

Polkaisen pyöränjalan ylös, se antaa kevyen kolahduksen. On pimeää ja pakkasta. Kuurankukat ovat kietoutuneet autokatoksen punaisiin pystylautoihin, mattotelineeseen, johon tekisi mieli painaa kieli, kokeillakseen onneaan.

Pakkanen ryömii varastorakennuksen rakenteissa, naksahtelee. Piponi on niin syvällä silmillä, että se kutittaa kulmakarvojen välissä. Pyyhkäisen pipoa ylemmäs kahta kokoa liian isolla tumpulla, johon on jo jostain ehtinyt tarttua lumikokkareita.

Talutan pyörän tielle ja hyppään varovasti selkään. Väistelen kaikkein liukkaimpia kohtia, yritän löytää hiekoitusta. Taiteilen jäätyneeseen loskaan muodostuneiden urien sisällä, väistän liian lähelle pyörätien reunaa ja kuivunut koivunoksa lyö poskelleni. Kirvelee ja kyynel pyrkii silmäkulmaan. Puristan silmät yhteen, pakkanen tarttuu välittömästi silmäkulmasta rutistuvaan suolavesipisaraan.

Ohitan kioskin, jonka ovet ovat vielä kiinni, mutta myyjän tuttu auto on jo pihassa. Takahuoneesta pilkistää pöytälampun lämpö. Poljen, väistelen, poljen. Talvitakin alla tulee hiki, pisara valuu pitkin selkärankaani.

Pysähdyn. Painan kädellä takinselkämystä. Pimeässä lumisade menee solmuun, katulamput valaisevat hiutaleet, joita yritän ottaa kiinni suullani. Kylmä lumi sulaa kielelle.

Kuuntelen hiljaisuutta. Joidenkin talojen ikkunoissa palaa valot. Vanha nainen istuu keittiön lämmössä, juo kahviaan ja lukee lehteä. Tahtoisin kylään, kahvin tuoksuun ja kaappikellon käyntiin. Katsomaan Kippari-Kallea ja muita aamuisin näytettäviä lasten ohjelmia. Miten paljon tahtoisinkaan olla juuri nyt mummulassa.

Nousen takaisin satulaan, työnnän jalallani varovasti vauhtia ja liu'un mäen alas, nousen toisen ylös ja seuraavan jälleen alas. Kumpare, jolla käymme laskemassa pulkkamäkeä on hiljainen.

Polkaisen pienelle polulle, enkä huomaa varoa peilikirkasta jäätä. Romahdan pyörän päältä polun pintaan. Lyön leukani pyöränsarveen, hammas kalahtaa alahuuleen. Päässä humahtaa. Makaan pyörän päällä, verenmaku suussani, kylkeen koskeen, painan käteni povitaskuun, tallella. Kiekkokorttien arvo kärsii pyöreistä kulmista.

Katselen hetken ympärilleni, epätoivoisena apua etsien. Minua hieman vanhempi pulska poika kulkee ohitseni, vilkaisee minuun, mutta ei pysähdy. Katson hetken pojan menoa, kunnes nousen ylös. Olen hengissä, ainoastaan äiti pelästyisi jos tietäisi. Pyyhin lumet vaatteistani, pyyhin veren huuleltani tumppuun. Se imeytyy hetkessä lumikokkareeseen. Nostan pyörän ylös, ketjut ovat pois paikoiltaan.

Joku huutaa. Katson pienelle puiselle sillalle, jonka yli polku kulkee. Minut ohittanut, minua hieman vanhempi pulska poika makaa maassa ja kaksi häntäkin vanhempaa poikaa heittävät lumipalloilla. Toinen sylkäisee pulskaa poikaa päin. He nauravat, kunnes pinkaisevat karkuun.

Odotan hetken, että he ovat tarpeeksi kaukana. Talutan pyöräni sillalle, huulestani putoaa veritippa uudelle takille, jossa on kaikki värikartan värit, ja josta en edes pidä. Eikä yksikään äiti pidä veripisaroista takilla – uudella tai vanhalla.

Poika kömpii pystyyn, nyyhkyttäen, pyyhkii kyyneleitä ja räkää takkinsa hihaan. Hän katsoo minuun epätoivoisena, hän tietää ohittaneensa minut hetki sitten minun maatessa pyöräni päällä. Tuo katse tietää, etten ole hänelle apua velkaa.

Pysähdyn, katson poikaa. Olemme kahden pimeällä polulla, puisella sillalla, pakkasaamuna. Lasken pyöräni sillankaidetta vasten ja ojennan pojalle käteni. Hän pelästyy, mutta tarttuu siihen epäröiden, epäuskoisena.

Noustessaan pystyyn hän huomaa, ettei kykene laskemaan painoa vasemman jalkansa päälle. Hän tuijottaa minua ja alkaa pyyhkiä lunta vaatteistaan. Nostan hänen reppunsa ja sanon kantavani sen koululle. Hän nyökkää. Talutan pyörää loppumatkan polkua pitkin, pulska poika kulkee vierelläni sanomatta sanaakaan, linkuttaen ja nyyhkyttäen.

Pääsemme polulta pyörätielle, aamun autoruuhka pyyhkii vierellämme molempiin suuntiin. Ajovalot sokaisevat vähän väliä. Kuljemme eteenpäin sanomatta toisillemme sanaakaan. Ylitämme suojatien, käännymme vasemmalle, ylitämme toisen suojatien ja metsänreuna painautuu syrjään. Luokkahuoneiden lämpivät valot pilkistävät.

Koulurakennus kaivautuu puuston takaa esiin ja kasvaa kulkumme mukana. Nousemme mäen ylös. Nostan pyöräni pyörätelineeseen ja ojennan pojalle hänen reppunsa. Hän katsoo minua silmiin, virnistää ja kiiruhtaa luokkatoveriensa joukkoon.

Kävelen koulun ovelle ja näen, kuinka toisia lapsia tuodaan autokyydillä kouluun. Mietin, kuinka paljon sitä voi kaltaiseni kolmosluokkalainen menettääkään istuessaan lämpimässä autossa arkiaamuisin.

Kellot soivat ja voi luoja, että vihaan matematiikkaa täydestä sydämestäni. Kellot soivat ja unohdan koko aamun. Kunnes muistan sen jokaista pienintäkin yksityiskohtaa myöten 30 vuotta myöhemmin pakkasaamuna työhuoneessani. Enkä tarvitse pieneen hetkeen yhtään mitään muuta kuin tuon muiston.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.