Osastot.

Paahtava alkukesän aurinko tekee perheautosta tukalan. Mikko Kuustonen kieltäytyy radiossa kaktusviinasta, pelkääjän paikalla Karl-Ove Knausgårdin viisiosaisen mammutin toinen nide. Paksu, pientä tekstiä, pitkäpiimäinen, mutta pitää otteessaan.

Olen istunut tässä kohta jo viisi tuntia. Sairaalan parkkipaikalla vuoroin vesisadetta, vuoroin kirkkaalta taivaalta kimmeltävää aurinkoa. Ylitse lentävät lentokoneet, puutarhatyöntekijä pää pensasaidassa. Lasten osastolle pääsee mukaan vain yksi saattaja.

Nämä hetket elämässä ovat äitien. Vaikka kyse on pienestä toimenpiteestä, on äidin läsnäolo rauhoittava, hellä ja huolehtivainen. Isät siirtyvät sivuun ja antavat tilaa, sillä rohkaiseminen, kannustaminen ja ”kyllä sä pärjäät” -asenne kuuluvat toisaalle, toisenlaisiin tilanteisiin.

Katselen sairaalaa, joka tuo aina mieleeni lasteni syntymät. Ensimmäisen kerran kesäkuussa 2003, toinen maaliskuussa 2005 ja kolmas maaliskuussa 2012. Ikkunaruutujen taakse on helppo kuvitella synnytystuskissaan huutavat äidit, edestakaisin kiiruhtavat kätilöt, ensimmäisen henkäyksensä vetävät vastasyntyneet.

Isät, jotka ovat aina yhtä hukassa, oli kyse sitten ensimmäisestä tai kolmannesta kerrasta. Jokainen heistä harkitsee ilokaasua myös itselleen, ihan vähän vain, niin ettei kukaan huomaa. Vaikka sitä kuinka yrittää tukea synnyttäjää, tuntuu siltä, että jokainen sana, ilme ja äänenpaino on väärä. Palautteen saa kyllä välittömästi.

Vaikka mies kuinka valmistautuisi synnytykseen, kokisi olevansa kolmannella kerralla jo kokenut kettu, tulee tilanne aina yllättäen. Sitä tuntee pyörivänsä vain jaloissa ilmoittautumispisteellä, ultraäänihuoneessa, synnytyssalissa. Ja kuitenkin sitä jotenkin onnistuu peittämään oman orpoutensa. Osaa hoitaa oman tehtävänsä – tukea, rauhoitella, olla läsnä.

Omalla kohdallani ensimmäinen meni sumussa, mutta tukien. Toinen huomattavasti rauhallisemmin, rauhoitellen ja ollen läsnä. Kolmannella kerralla pidätin huomaamattani hengitystä yhteen tahtiin vaimoni kanssa.

Yhtäkkiä tunsin pyörtymisen olevan lähellä, olin unohtanut hengittää. Eihän näin käy aikuiselle miehelle, kolmatta kertaa tässä tilanteessa olevalle. Pyrin parhaani mukaan kätkemään kaikilta läsnäolijoilta pyörtymisen mahdollisuuden, eihän täällä nyt minusta olla herran tähden huolehtimassa.

Kätilö huomautti, että isä on sen verran kalpea, että voisi istahtaa hetkeksi. Samaan aikaan hoitaja toi minulle mansikkamehua. Kutistuin tuolilla, tunsin itseni pieneksi pojaksi. Hävetti. Pinnistin kaikki voimani saadakseni itseni takaisin ruotuun, sillä tehtäväni oli pitää vaimoani kädestä, silittää, katsoa silmiin ja luoda uskoa.

Ja kun se pieni pallero sitten yhtäkkiä muuttui ultraäänikuvien epämääräisestä möykystä ja merenä vellovasta valtavasta vatsasta täydeksi todeksi, meinasi taju lähteä uudestaan. Kun vastasyntynyt lasketaan äidin vatsalle, ovat sillä hetkellä tulevat kyyneleet aidoimmat, jotka mies voi koskaan vuodattaa.

Seuraavat päivät menevät sumussa. Yöunet, työpäivät, lounastauot, matkat töistä sairaalaan ja sairaalasta kotiin. Vain osastolla, oma lapsi sylissä sitä tuntee olevansa todella elossa. Oikeassa paikassa, juuri siellä missä kuuluukin olla. Ensimmäisten minuuttien, tuntien ja päivien aikana luodaan side, jonka arvoa ei mikään ylitä.

Kun nyt katselen sairaalan ikkunoita ja yritän arvuutella, minkä lasin takana vaimoni ja poikani parhaillaan ovat, tunnen olevani väärässä paikassa, väärällä puolella seinää. Ja kuitenkin niin lähellä kuin se vain juuri nyt on mahdollista.

Juuri nyt toisten ikkunoiden takana osastoilla äidit ovat lastensa kanssa keskenään. Isät eivät osastoille pääse. Pystyn vain kuvittelemaan, kuinka kipeältä tuntuu kun työnnetään synnytyksen jälkeen pois oman vastasyntyneen luota. Kuinka pitkiä ja sumuisia ovat päivät ja yöt, kunnes äiti ja lapsi pääsevät kotiin.

Kuustonen vaihtuu autoradiossa Antti Ketoseksi, ilmaan nousee pieni lentokone. Annan katseen kiertää parkkipaikkaa. Vanhassa valkoisessa Fordin farmarissa istuu hieman minua nuorempi mies, katselee ikkunoita aivan kuten minäkin.

Enkä voi olla miettimättä, ovatko hänen vaimonsa ja vastasyntyneensä juuri nyt osastolla. Istuuko hän illat autossaan parkkipaikalla ollakseen mahdollisimman lähellä sitä, missä hänen kuuluisi olla. Jääkö hän juuri nyt paitsi paljosta. Aivan liian paljosta.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.