Naamarit.

Pitelen käsissäni viikon vanhaa vappunaamaria. Nostan hylätyn hetken huvin nenääni vasten ja vedän syvään henkeä, varmistettuani ensin ettei kukaan näe. Aikuinen mies nuuhkimassa hymynaamaista muovinkappaletta näyttäisi kenestä tahansa typerältä.

Naamari tuoksuu muovailuvahalta, pehmeältä, jopa lämpimältä. Kuin superpallolta, joita putosi 50 pennin maksua vastaan lasin kuvan takaa kaupan tuulikaapissa. Tuoksua on mahdoton verrata täysin mihinkään, mutta se kantaa mukanaan suuren määrän muistoja. Se tuoksuu lapsuuden vapuilta, vapaudelta.

90-luvun lama-ajan lapsena elämä oli täynnä tämän kaltaisia tuoksuja. Jokapäiväisten pienten ihmettelyä, yllätyksellisyyttä, iloa, huoletonta ulos ja sisään hengittämistä. Aikuisten maailman murheet eivät luikerrelleet lasten huoneeseen. Eivät takertuneet viattomiin leikkeihin televisiosta, lehdistä, saati internetistä.

Tämän päivän lapsilla tilanne on täysin toinen. Heidän on vaikea välttyä vastaanottamasta sitä tietotulvaa, joka vyöryy heidän aisteihinsa yhtä aikaa useammasta vastaanottimesta. Lasten ikään kuin odotetaan olevan tiedostavia, omaavan mielipiteitä asioihin, joiden ei vielä kuulu koskettaa heitä millään tavalla.

On pelottavaa ajatella, kuinka nykypäivän kuusivuotiaat joutuvat kasvattamaan itselleen kovan kuoren kuin itsestään. Kätkemään tunteet järjen taakse, yllätyksellisyyden vakaan harkinnan varjoon. On pelottavaa ymmärtää, kuinka paljon puhumattomuuden alle piilotettua pelkoa tuon kuoren alle mahtuu. Sitä pelkää lisäävänsä pelkoa entisestään jos ottaa vallitsevan tilanteen puheeksi vaikka tarkoituksena olisi vain lievittää tuota pelkoa.

On totta, että meidän on palattava mahdollisimman nopeasti niin sanottuun normaaliin elämään. Siihen, mitä siitä on jäljellä. Saada tuottavuus ja sitä kautta talous uuteen nousuun, mutta ei hinnalla millä hyvänsä.

Sanotaan, että olemme kaikki samassa veneessä, mutta tämä tilanne ei todellakaan ole meille kaikille sama. Yhdelle tämä kaikki on vain värähdys vesilasissa, hengähdyshetki keittiön pöydän ääressä. Toiselle lahdenaukealla keinuttava käynti, joka tekee olon epävarmaksi vaikka vene ei ole kaatumaisillaan. Kolmannelle tämä on kuitenkin hyökyaalto, joka vie mennessään kaiken.

On totta, että on pysyttävä positiivisena. Tartuttava ohuimpiinkin oljenkorsiin jaksaakseen huomiseen. Mutta ei lapsia lohduta uutiset osakekurssien noususta, ei tieto halvasta bensasta. Eivät lapset ole vielä oppineet selviytymään.

Huomaan puristavani muovinaamaria kädessäni. Ensi viikolla lähetän 8- ja 15-vuotiaat takaisin kouluun vain kahden viikon takia. Pelkään, sillä kukaan meistä ei tiedä, onko se varmasti turvallista. Kukaan ei todellisuudessa tiedä, mistä tässä kaikessa on kyse. Jokainen meistä pelkää omassa piilossaan, ainakin alitajunnassaan toista värähdystä, keinuttavaa käyntiä, hyökyaaltoa.

Lähetän heidät kouluun kokoontumaan suuriin ryhmiin ja pieniin tiloihin, vaikka samaan aikaan on tuon samaisen kahden viikon ajan vielä voimassa yli kymmenen hengen kokoontumiset kieltävä määräys. Enkä todellakaan tiedä, miten selitän heille näiden asioiden ristiriidan. Miten perustelen heille, ettei minulla ole vaihtoehtoja, vaikka tärkein tehtäväni on pitää heidät turvassa. Miten selitän heille riskin, jonka panos on kaikkein kallisarvoisin.

Yritän valmistautua vastaamaan kysymyksiin siitä, miksi aikuisilla on oikeus jäädä kotiin turvallisesti etätöihin, mutta heillä ei. Mietin, miten helvetissä perustelen valehtelematta, että kaikki on varmasti hyvin, kun samaan aikaan vastaantulijat kulkevat käsissään kumihanskat ja kasvoillaan maskit.

Käsissäni oleva hymy muovisilla kasvoilla alkaa jo muistuttaa virnuilua. Tuijotamme toisiamme tyhjin silmin, kunnes huulet palaavat hymyksi. Painan viikon vanhan vappunaamarin kasvojani vasten.

Tuttu selittämätön tuoksu täyttää taas sieraimet. Jokaisella henkäyksellä olen viivähtävän hetken huoleton lama-ajan lapsi. Palautan itseni todellisuuteen paukauttamalla kuminauhan takaraivoani vasten. Tunnen terävän piston, jonka koen ansaitsevani.

Katson itseäni peilistä. Naamarin takana tunnen pelkoa ja pettymystä, ilman sen suurempia syytöksiä, mutta muovi kasvojen edessä hymyilee. Näinkö me aikuiset piiloudumme, kun pelkäämme, kun emme pysty perustelemaan ristiriitaisia ratkaisuja, joiden edessä olemme täysin voimattomia?

Lue myös muut Arjen pienet täällä.