Mustat.

Kiihdyttäessäni monitasoliittymään mietin, ettei mikään mennytkään niin kuin olin ajatellut. Pelko ja epätietoisuus tekivät risupesää pääni sisään. Tuuli tarttui autoon, jonka annoin ajalehtia.

Määränpään vuoksi oli käännyttävä vasemmalle, vaikka halusin ajaa vain suoraa. Suoraa siitäkin huolimatta, että edessä oli vain uhkakuvia. Ajaa niin kauan kuin bensaa riittää, sumusta sumuun. Perillä kävellä metsään ja kadota ikuisesti ja täydellisesti.

Illalla itkin salaa vessassa. Nukuin yöllä tunnin sikeästi sikiöasennossa. Unessa juoksin karkuun koiralaumaa. Herätessäni hikoilin ja googletin kahdeksatta kertaa hirttosilmukan solmuohjeen.

Kaadoin viinaa kupissa odottavan vahvan mustan kahvin sekaan ja kolmiolääkkeitä keittiönpöydälle. Pyörittelin pillereitä, puhaltelin niitä toisiaan vasten. Jaoin ne tasaeriin. Poimin ne yksitellen takaisin purkkiin ja piilotin purkin itseltäni mikron taakse.

Suihkussa tuijotin vesiletkua ja mietin, mihin sen voisi sitoa. Annoin veden valua suuhuni, pakkautua poskiin, täyttää kurkun. Olin hengittämättä, kunnes oksensin.

Maantiellä painoin kaasupolkimen pohjaan. Pidin painottomuuden tunteesta. Yksinäisyydestä, joka purkautuu haluun huutaa kunnes keuhkot räjähtävät. 110 kilometriä tunnissa tuntui täyteen pumpatussa päässä vain pieneltä tuulenvireeltä. Painoin jarrua vain koska koin, että siihen minulla oli vielä oikeus.

Rautakaupassa kokeilin köysiä. Polyesteria, polypropyleenikuidusta punottua, keinohamppua. Tuijotin toista varttia naulapyssyjä. Kannoin katkoteräveitsen kassalle, mutta käännyin ja palautin sen hyllylle.

Tuijotin kahvilassa kanssaihmisiä, eikä mikään tuntunut miltään. En kokenut iloa, ihoa, myötätuntoa, himoa. Kirjoitin hätähuudon päivän lehden kolmossivun marginaaliin. Lauseen Tuhansien murheellisten laulujen maan sanoituksista, nimimerkillä Syyttömänä syntynyt.

Ajoin kotiin, jossa kaikuu kaikki ajatuksista askeleisiin. Katselin lasten valokuvia kirjahyllyllyllä. Hymyilin yhden häviävän hetken. Lämpö rinnassa vaihtui nopeasti piukkaan pantaan, vanteeseen joka ei anna minun iloita, ei rentoutua, ei nauttia. Tehdä sellaisia asioita, joihin en koe olevani oikeutettu.

Hän pyöräytti lusikkaa kupissa, ja kertoi, ja minä kuuntelin. Hän kertoi, ettei ole kertonut näitä asioita kenellekään muulle. Ei parhaalle ystävälleen, ei vanhemmilleen, ei edes puolisolleen.

Heidän silmissään on oltava vahva ja kaikkivoipa, hän sanoi. Periksi ei voi antaa vaikka fysiikka ja henki ovat jo hävinneet taistelun. Omalla hyvinvoinnilla ei ole merkitystä, kun muu maailma vaatii vastuunkantoa.

Nämä asiat eivät tapahtuneet yhdessä päivässä, vaan kahden vuoden aikana. Ne eivät tapahtuneet vain kerran, vaan päivästä toiseen. Valo on vain kausituote keskellä yötä yölampusta.

Väsyminen, loppuunpalaminen, voimattomuus ja siihen päälle vastoinkäymiset, jotka tulevat täysin puun takaa. Tietämättömyys, jonka paino lyö kaiken jo olemassa olevan päälle, ja iskee maailman pimeäksi. Täydellisen mustaksi.

Itse on pärjättävä. Pidettävä suu kiinni syvässä päässä. Tuo mustanpuhuva hahmo ei syytä muita omistaan, mutta ottaa muiden mietteet omikseen ja maustaa niitä mielikuvituksella.

Kysyin, saanko kirjoittaa tästä. Totta kai, jos siitä on apua jollekin muulle, hän vastasi. Totta kai, jos yksikin ymmärtää ettei ole ajatustensa kanssa enää yksin. Jos edes osa ihmisistä ymmärtäisi, että harvasta huono olo näkyy ulospäin.

Toisilla meistä on vain yksi mielentila, ja se on musta. Paha olo pysyy piilossa vain tiettyyn pisteeseen asti, ja siihen mennessä maassamakaavaa on potkittu mahaan jo liian pitkään. Liian usein verhoa raotetaan liian myöhään, hätähuutoa kuulee harvoin kukaan.

Istun tässä ja tahdon kysyä sinulta, itseltäni, keneltä tahansa: mitä sinulle kuuluu? Haluan muistuttaa sinne syvään mustaan, että se vielä maalaamatta oleva valkoinen viipale viestii, että olet edelleen hyvä siinä, missä olit eilenkin. Sekin on jo jotain, mihin tarttua.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.