Muistit.

Muista viedä roskat. Lajitella muovit, lasit ja pahvit. Muista hakea päivän posti, palauttaa puolitutulta lainaamasi pokasaha ja porakone. Muista pestä auto ja tehdä talliin tilaa.

Muista kaupasta katkaravut, korianteri ja kyykkyviini. Muista peruuttaa suoratoistotilaus ja se auto sinne talliin. Muista varata pöytä. Muista menu, alkumalja ja allergiat. Muista maistaa, niin muistat.

Muista deadline ja always dream big. Muista kirjata muistiin ajatus ja toinen. Muista lounaspalaveri ja kuitti kirjanpitoon. Muista kiittää ja kätellä. Muista pyhittää lepopäivä, lottokuponki ja lauantaisauna.

Muista sopiva annos estottomuutta, muista ehkäisy. Unohdus muistuttaa kyllä itsestään. Muista vaipat ja äidinmaidonkorvike, kevätjuhlat, koulukuvat, muista varata konfirmaatiokampaaja.

Muista kotiavaimet, kännykkä ja lukita ovi. Muista, mitä muistat, kunhan et unohda niitä kaikkein tärkeimpiä; kehityskeskusteluita, terassiöljyä ja tiistai-iltapäivän padelia.

Muista ostaa lisää muistilappuja. Muista kirjata muistettavat muistilapuille. Muista lisätä lapuille: Muista kiinnittää muistilaput jääkaapinoveen ja eteiseen.

Niin monta muistettavaa, ettemme ehdi muistamaan, ettemme muista ikuisesti. Mitä muistamme sitten, kun muistamme vain muutaman muiston?

Muistan, miten 23-vuotiaana kuljin vanhainkodin puhdistusaineiden ja kouluruokalan kummalliselta sekoitukselta haisevaa käytävää. Vanha nainen kirkaisi huoneesta: Mene pois! Jähmetyin ja mietin, huusiko hän minulle. Hetkeen en osannut valita suuntaa, johon jatkaa. Kunnes kuulin huoneesta miehen rauhoittelevan äänen. Hengitin, käsky ei koskenut minua.

Mene pois, nainen huusi uudestaan. Mies ilmoitti, ettei menisi nyt mihinkään. Kuka sinä olet, nainen kiljaisi. Minä olen sinun miehesi, mies vastasi mitä lempeimmällä äänellä. Nainen kieltäytyi uskomasta, koska hänen miehensä oli nuori ja komea, ei vanha ja noin väsynyt. Mies ilmoitti olleensa naisen mies jo 62 vuotta. Mene pois, nainen vastasi.

Jatkoin matkaani äänettömin askelin ikään kuin käsky olisi kuitenkin koskenut minua. Tunsin itseni typeräksi, mutta pelasin varman päälle. En ollut utelias, vain ihmeissäni.

Hissiä tilatessani mietin, että jonain päivänä jokaisen muisti murenee. Pää löytää vain palasia, mutta ei välttämättä niille oikeita paikkoja. Muistaa ehkä vain vuosikymmenien takaisen pokasahan, lounaspalaverin, lauantaisaunan, kännykän. Ei muuta.

Hississä seisoessani tajusin ikuisen yhteisen elämän olevan sitä, että vaikka toinen unohtaisi, mutta niin kauan kuin toinen muistaa, se riittää siihen ettei mikään muutu.

Mene pois, nainen huusi sen mitä hauraista keuhkoistaan sai irti. Käytävä kaikui, kun hissin ovet sulkeutuivat. Minun kävi miestä niin sääliksi, että hetken todella toivoin hänen huutavan tuon kaiken minulle, käytävällä kulkeneelle tuntemattomalle. Ei miehelleen, joka haluaa muistaa ja yrittää ymmärtää kaiken kaikesta huolimatta loppuun asti.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.