Maalit.

Kuule kulta pieni, kasvoit tähän hetkeen lopulta aivan liian nopeasti. Ensimmäistä kertaa elämässäsi, olen vailla vastauksia. Pysyn tässä kuitenkin niin kauan kuin sitä tarvitset.

Kulta pieni, sitä kutsutaan särkyneeksi sydämeksi, joten sen kuuluukin sattua. Ei, en todellakaan tiedä miksi niitä kutsutaan hyvästeiksi, vaikka niissä ei ole mitään hyvää.

Tiedän kyllä, ettei tämä hetki ole maailmanloppu. Tiedän, että tulee uusia. En kuitenkaan sano kummastakaan sanaakaan. Saat huomata tuon kaiken itse ajan kanssa – ehkä jo huomenna, ehkä kuukauden kuluttua. Kuten niin monta kertaa aiemminkin.

Kun sinusta tulee aikuinen, tunnustan tehneeni sen kaiken aina tarkoituksella. Jokainen kokemasi henkinen kipu ja fyysinen kolaus, huutava vääryys ja harmitus, ovat olleet osa matkaasi. Katsoin vierestä, kun sinulla oli kiire kokea ja kompuroida, mutta olin koko ajan läsnä.

Annoin sinun nousta, annoin haparoida, ottaa aivan liikaa vauhtia, kun kömpelön itsetietoinen rintakehäsi hakkasi ilmaan itsevarmuutta. Annoin sinun yrittää ja todistella, pitää pääsi ja epäonnistua. Annoin kompastua, tuntea asvaltin vasten kasvoja, polvet ruvella ja ylpeys mustelmilla.

Annoin haavoittua, jotta tietäisit, miltä toisista tuntuu nuolla haavoja. Annoin pudota, jotta et unohtaisi huolehtia tasapainosta tavoitellessasi taivaita. Ja kerta toisensa jälkeen annoin sinun kaatua, jotta jonain päivänä osaisit nousta omin voimin kaikkein syvimmästäkin kuopasta.

Totta kai annoin sinun kuvitella tietäväsi kaiken kaikesta. Annoin kapinoida, huutaa matalaksi koko helvetin maailma. Annoin sinun riehua ja kiroilla, jotta osaisit kaikki ne sanat, jotka viisaimmat jättävät sanomatta. Annoin paukutella ovia, vihata minua, ajaa ulos tästä kirotusta kaupungista. Tapella ja rakastua, särkeä luita ja unelmia, toisten ja omia.

Ja vielä edelleenkin aion katsella vaiti sivusta, kun tulikuumana polttavat jalkapohjasi polkevat paikoillaan tahtia. Annan sinun keinua, annan ajelehtia, sillä vielä tulee sekin hetki, kun arvostat rauhallisia sunnuntaiaamuja.

Joten kulta pieni, jonain päivänä tunnustan maalanneeni huomaamattasi sinuun loputtoman määrän värejä. Maalanneeni juuri sen verran aaltoja, ettei veneesi kulje vain yhdellä airolla. Maalanneeni juuri sen verran pelkoa, että tarpeen tullen tiedät, mitä on olla turvassa.

Myönnän maalanneeni sinuun juuri sen verran rohkeutta, että pikkuhiljaa halkeillessasi tiedät, milloin on oikea aika sortua. Myönnän maalanneeni sinuun myös sen verran melua, että osaat vaieta oikeassa paikassa.

Ja jokaisella siveltimen vedolla toivon maalanneeni sinuun juuri sen verran pituutta, että jonain päivänä yltäisit katsoa kauemmas kuin minä koskaan osasin katsoa. Ja kaikesta huolimatta toivon maalanneeni sinuun niin paljon lämpimiä muistoja, että käännyt katsomaan taaksesi maailman toisella laidalla.

Kuule kulta pieni, kun minun – kuten kenen tahansa isän – sudista loppuu maali, ovat kaikki värit siirtyneet seuraavaan, syvälle sinuun. Ja siksi, juuri siksi sitä kutsutaan maaliksi.

Hyvää isänpäivää jokaiselle menneelle, nykyiselle ja tulevalle maalarille!

Kiitos molemmille tyttärilleni ja pojalleni, jotka ovat tehneet minusta maalarin. Tärkeämpää tehtävää minulla ei tässä elämässä ole. Tämä teksti on omistettu tasapuolisesti teille kaikille kolmelle.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.