Liikennevalot.

Pysähdyin hetki sitten liikennevaloissa punaisten vaihtuessa vihreisiin, vain nähdäkseni, miltä näytit 18-vuotiaana. Tajutakseni, ettet ole muuttunut yhtään.

Voisin väittää ajatelleeni kaiken valmiiksi. Voisin väittää suunnitelleeni sinut siihen kaiken kokemamme jälkeen. Joku toteaisi sivusta pehmeällä naisäänellä TV-mainosta mukaillen ”Lakkaa haaveksimasta poika.” Ja kuitenkin olet edelleen siinä.

Ei ole väärin sanoa, että olin kaksikymppiseksi pojanklopiksi kusipää. Ei ole väärin sanoa, että tuskin kukaan ystävistäsi piti minua hyvänä ideana.

Kun päivälleen 17 vuotta sitten istuin viereesi, olit juuri täyttänyt 18. Ja vaikka tunsimme toisemme ohimennen jo aiemmin, havahduin kauneuteesi vasta siinä hetkessä.

Istuin viereesi. Onnistuin kaatamaan puolet lonkerotölkistä farkuillesi. Tuskin tajusin kysyä edes mitä kuuluu. Sen sijaan tarjosin sinulle suoralta kädeltä tulevaisuutta, jossa vilisi kahtatoista lasta, punaista tupaa, puimuria, puutarhaa, lehmiä.

Mielestäni se olisi ollut vitsinä huono, iskurepliikkinä vielä huonompi. Tartuit kuitenkin tarjoukseeni, mikä näin jälkeenpäin tuntuu yllätykseltä. Silloin itseriittoinen ja inan ylimielinen, sisäisesti äärimmäisen epävarma egoilija saattoi pitää sitä itsestäänselvyytenä.

Aamulla laitoit tekstiviestin varmistaaksesi tilanteen. Tuijotin krapulaisin silmin sinisen läppä-Ericssonin yksirivistä näyttöä ja vastasin kyllä, olin tosissani.

Siitä eteenpäin elimme kesän, jollaista ei koskaan ennen ollut eikä sen jälkeen ole tullut. Ajoimme läpi kaupungin kadut, sukelsimme syvään päähän, uskalsimme avautua, unohdimme syödä. Pelasimme läpi nuoren rakkauden lautapelin, sen jokaisen kauniin ja kömpelön kliseen.

Vain sinun kesätyösi tekivät säröjä arkeen. Pitkiä tunteja, joita tapoin lukemalla Väinö Linnaa ja tuijottaen huoneesi keltaisia seiniä. Josh Hartnettin ja Leonardo DiCaprion julisteita, Nalle Puh -uimarengasta, kattoon liimattuja fosforitähtiä, CD-levyjäsi.

Iltaisin nuori rakkaus ei nähnyt eikä kuullut mitään, kun isäsi vanhan valkoisen Opelin kasettisoittimessa soi tauotta Kaija Koon ”O-ou.” Pysäytin auton vanhan Anttilan risteyksessä vihreisiin valoihin vain suudellakseni sinua.

Puolivuotta myöhemmin asutimme jo yhteistä asuntoa. Tuhlasimme pitkän kylmän talven kuumaa vettä kerryttäen vuokranantajalle valtavan vesilaskun. Menimme kihloihin. Naimisiin.

Liikennevalojen välkkyessä vanhassa Anttilan risteyksessä vuorokausien ja vuosien ympäri punaiseen, keltaiseen, vihreään, on tehty yksi yhteinen elämä. Synnytetty uutta, haudattu vanhaa, hankittu etukortit ja joulukortit, lapset ja asuntolainat.

Kun nyt iltapala-aikaan lasken lapset, olemme vielä yhdeksän vajaat. Kun katson keittiön ikkunasta pihaan, seisoo siellä puimurin ja lehmien sijaan perhe-Nissan ja rikkinäinen ruohonleikkuri, jota tuskin saan koskaan korjattua.

Kuten olet huomannut, olet saanut noin 75-kilon edestä normaaliin arkeen äärimmäisen epäkäytännöllistä aikuista miestä. Sellaista, joka ei huomaa ruohon kasvavan tai lumen täyttävän pihamaan. Sellaisen, joka ei taida pyykinpesua ja jonka hermot eivät kestä kauppareissuja. Miehen, jolla ei ole mitään hajua maitopurkin hinnasta, saati että se olisi koskaan maksanut yhtään laskua.

Unohdan sovittuja menoja ja vain minuutti sitten minulle kerrottuja asioita. Unohdan syntymäpäivät, hääpäivät, toisinaan jopa viikonpäivät. Tarkastan niitä keittiön seinäkalenterista, vasemman nimettömän sormuksen sisäpinnasta.

Olen iän karttuessa jo luovuttanut, tyytynyt siihen, ettei minusta tule tämän parempaa. Samalla kuitenkin toivon, ettet sinä ole menettänyt toivoasi sen suhteen.

Sillä vaikka en hallitse öljynvaihtoja, vallitsevia nopeusrajoituksia tai taskuparkkeerausta, ja olen samaan aikaan sekä liian ehdoton että liian välinpitämätön vaihtamaan itse edes kesärenkaita, voin edelleen koska tahansa pysähtyä ruuhka-aikaan vihreissä valoissa vain suudellakseni sinua.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.