Lähtöviivat.

Etupihalle antavan yläkerran ikkunan alla on Phillipsin mustavalkotelevisio nupista kierrettävällä kanavahaulla ja äänensäädöllä. Kanavia on olemassa kolme, kohta neljä. Ruudussa Ritari Ässä, hetkeä ennen Ihmemies MacGyveria.

Tuossa selkänojasta hieman revennyt punainen työtuoli ja kirjoituspöytä täynnä lyijykyniä ja vahaliituja. Täynnä vihkoja täynnä hapuilevalla kynällä kirjailtua tekstiä. Tarinoita, joissa hän tulee, hän menee, hän ottaa ja hän antaa. Pisteet väärissä paikoissa, pilkut unohtuneet, eikä käsialasta saa kukaan selvää.

Kirjoituspöydän laatikoissa piirustuksia ja sarjakuvia, tuhansien tuntien työnjälkiä. Kuvitettuja tarinoita täynnä maanteitä ja maastopolkupyöriä, kierrepotkuja ja kömpelöitä kolmen sanan sitaatteja.

Tuossa Yksinäisen ratsastajan leveälierinen stetson, sheriffin tinatähti ja loputon rivi Matchboxin pikkuautoja, joiden pohjasta voi lukea merkit ja mallit. Puoliksi syödyn sinisen suklaalevyn kääreessä kultainen nimikirjoitus ja sen alla Veriappelsiini–vitsikirja.

Televisioon johtaa piuhoja Commodore 64:n kankeasta konsolista. Niiden yläpuolella hyllyllä Roope Ankka -säästölipas ja lippaan ainoassa setelissä yksinäinen Väinö Linna. Muutama mitali ja tyhjä suklaakalenteri. Luukku 24 on muita isompi ja aukeaa kahteen suuntaan. Seinällä kello, josta patterit loppuivat jo viime keväänä.

Tuossa kasa ProSet- ja Score-jääkiekkokortteja, tuossa oranssinvärinen Sonyn yhden pesän kasettisoitin. Radio viritetty taajuudelle 93,3 MHz ja vieressä lojuu laatikollinen C-kasetteja. Korvalappustereoissa Europe tai Roy Orbison keräämässä pölyä.

Huoneen nurkassa katajainen jousipyssy ja linkkuveitsellä pajusta veistetyt nuolet. Muovisotilaat seisomassa asennossa siistissä rivissä, yhdellä on kiikarit kasvoillaan kiikarit – vihreät ovat brittejä ja harmaat saksalaisia.

Ikkunalaudalla puoliksi juotu Frisco Ananas ja solmuun sotkeutunut Coca-Cola –jojo. Ikkunasta näkyy pihatielle ja postilaatikoille – sataa vettä ja saa leikkiä sisällä.

Seinällä suuressa julisteessa Scanian rekka ja Toni Nieminen, jotka tekevät kohta tilaa Pamela Anderssonille ja Anna Nicole Smithille. Sinitarroista on jäänyt seiniin rasvaiset läikät.

Keltaisen Aku Ankka -lehtikansion päällä Tex Willer- ja G.I.Joe –lehtiä, muutama kirjastosta lainattu Lucky Luke ja Asterix. Sängyn alle unohtunut vanha kulunut He-Man –figuuri ja sen päällä kulmista kärsinyt Playboy-lehti, josta kukaan muu ei tiedä.

Ovessa suojatieliikennemerkki ja merkin alla reikä, johon upposi musta kiekko. Sen vieressä reikäkankainen Suomen pelipaita, jonka rinnassa suuri Leijona ja pieni Kisapuvun logo. Käsissä Torspon jääkiekkomaila.

Käsissä, jotka tuoksuvat vaaleanpunaiselle Bliw-saippualle, ikuiselle lapsuuden kesälle. Kädet, jotka nostavat sängyltä päiväpeitteen päältä vuosien saatossa haalenneen Batman-tyynyn. Suussa maistuu Jenga-jäätelön, Hubba Bubba -purukumin ja Afri-Colan eriskummallinen sekoitus.

Katson Terminaattori-aurinkolasieni takaa tytön koulukuvaa kehyksissä kirjoituspöydän kulmalla. Korkkiruuvikiharat, hammasraudat ja aivan liian leveä hymy. Taustalla soi Hector, lumi tekee enkeliä eteiseen tuhannetta kertaa.

Yhtäkkiä lyön rippiraamatun pöytään. Koen itseni melkein aikuiseksi. Elämä alkaa nyt. Näin kuvittelin. Seisoin lähtöviivalla ja odotin vauhtiin vapauttavaa laukausta. Vähänpä tiesin.

Katson tuota kaikkea nyt täältä, en kilometreissä vaan ajassa mitattuna kaukaiselta etäisyydeltä. Kaikki pieniä ja kaikesta kiireisestä kasvusta huolimatta yli 30 vuotta mukanani matkanneita yksityiskohtia.

Aina kun astun lapsuuden huoneeseeni, olen paikassa, jossa asuu onni, jonka olemassaoloa en osaa kyseenalaistaa. Istun alas, katson ympärilleni ja kaipaan tunnelmaa, jota en saa enää koskaan takaisin.

Asiat ja aika, kuten myös tavarat ja tapahtumat, sekoittuvat. Mutta joka kerta, kun astun tuohon tuttuun ja turvalliseen tilaan, lähtöviivalle, tiedän, mistä minä aloitin oman juoksuni.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.