Kysymykset.

Kuinka kaukaa tulee tuuli? Jos veteen pudottaa kiven, syntyykö siitä ajan mittaan suuri aalto? Voiko hauki haukata palan varpaasta? Lapsi kysyy papaltaan sitä, tätä ja tuota.

Mistä metsä alkaa? Kuinka pitkä matka on kauas? Paljonko raskas painaa? Lapsi jatkaa. Pappa pohtii ja puntaroi. Laskee käden olkapäälle, vastaa väsymättä. Jokaikiseen kysymykseen. Hitaasti ja hymyillen.

Isoisät, papat, ukit, vaarit - kaikki miehiä aivan kuten isätkin. Paitsi että heillä ei ole koskaan kiire. Heillä on aina kaikki maailman aika vastata kiilusilmäisiin kysymyksiin - niihin kaikkein hullunkurisimpiinkin.

He istuvat nojatuolissa ja katsovat tennistä. Tuhahtelevat toisaikaisille rystylyönneille. Heille Arvi Lind on ainoa järjen ääni. Ja kuitenkin vain he ovat lasten kanssa yhtä mieltä siitä, ettei televisiosta tule ikinä sellaista uutislähetystä tai urheilutapahtumaa, joka ajaisi Pikku Kakkosen ohi.

He kampaavat edelleen joka aamu tukkansa samalla tavalla kuin hääkuvissaan. Vaihtavat autonsa aivan samanlaiseen malliin ja yhtä vanhaan, mutta vähemmän ajettuun. Opettavat autotallissa taskulampun valossa vaihtamaan öljyt ja käsittelemään mitä kummallisempia työkaluja. Siinä puhuessaan he opettavat samalla huomaamattaan paljon muutakin.

He lausuvat c-kirjaimen k-kirjaimena, f-kirjaimen v-kirjaimena. Faarao on vaarao, mutta jostain syystä vadelma on fadelma. Ihan pelkästä periaatteesta. He auttavat naapuria kun naapuri tarvitsee apua. Tekevät piha- ja remonttityöt syksyllä ja keväällä, sillä kesäloma on nimensä mukaisesti lomailua varten.

Istuvat katsomossa ensitahdeista viimeiseen vihellykseen. Heitä ei kiinnosta onko jaloissamme nappulatossut, luistimet, tanssikengät tai tuohikkaat. Ainoa asia, jolla on merkitystä on se, kuka on kenkien sisällä.

He saavat kolikon katoamaan kämmeneltä ja löytymään korvalehdestä. Kuusivuotiaan itkun loppumaan yhdellä silmäniskulla. Kukaan ei laita matoa ongenkoukkuun niin kuin he. He ovat maailman ainoita ihmisiä, joiden edessä ei kehtaa tupakoida edes 30-vuotiaana.

Meidän silmissämme he ovat samoja miehiä maanantaisaamuisin ja lauantai-iltaisin. Jotain johon tulee jonain päivänä yltää. Vaikka me kasvamme ja otamme heidät kiinni pituudessa, tunnemme heidän vierellään itsemme pieniksi. Olkapää olkapäätä vasten, katsomme aina ylöspäin. Kuten minä tänään.

Sillä tänään on taas se päivä vuodesta, jolloin muistelen, miten pienenä poikana pudotin kysymyksiä loputtomasta laarista. Toisinaan puhtaasta tiedonjanosta, toisinaan vain siksi, että tykkäsin kuunnella papan tarttuvan tarinoihin, antaen ajatusten viedä. Papassa asui – ja asuu ikuisesti – kaikki maailman viisaus ja kaikki maailman vastaukset.

Noin 20 vuotta sitten lakkasin kyselemästä. Muiden teini-ikäisten tavoin kuvittelin tietäväni jo kaikesta kaiken. Vain huomatakseni vuosia myöhemmin etten tiennyt vielä mistään mitään. Tänään päivälleen 11 vuotta sitten, hän olisi lakannut vastaamasta jos olisin jotain kysynyt.

Tänään tässä ja nyt, olisi taas tuhansia kysymyksiä, joita haluisin esittää – tiedonjanosta tai ihan vain vaihtaakseni kuulumisia. Ihan vain vaikka viiden minuutin ajan. Tänään lähetän taas terveiset sinne taivaaseen. Nojatuoliin, todellisesta taivaskanavasta näytettävän hyvän tennis-matsin ääreen.

Tuntuu edelleen, että lähdit aivan liian aikaisin. Toisaalta tiedän, että lähdit, jotta olisit jonain päivänä meitä muita vastassa. Valmiina vastaamaan taas jokaiseen – jopa edelleen yhtä hullunkuriseen – kysymykseen.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.