Koulijat.

Tyhjällä koulun pihalla tuulessa heiluvat keinut tuovat mieleen tytön, jonka suusta pääsi saatanoita. Suolaisia sanoja, jotka eivät sopineet viisivuotiaan saparopään suloiseen suuhun.

Tytön, jonka ottamissa vauhdeissa oli täysi työ pysyä mukana. Katseen, jonka edessä oli hypättävä täydestä vauhdista vaikka kuinka pelotti. Hymyn, joka sai vatsan täyttymään päivästä toiseen valolla.

Hiekkolaatikolta kantautuva ”Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku!” tuo mieleen sen toisen tytön, jonka isällä oli ilkeä katse. Tarkkailevainen tuijotus, jota tuli vältellä viimeiseen asti.

Koivunlehtiseteleillä keskuspuistossa suudelmista pojille maksava tyttö on kuin se koulun suosituin tyttö. Se, joka sujautti salaisen viestin takintaskuuni salamannopeasti. Tiesi mitä tahtoi ja sai aina tahtomansa.

Kioskin kulmalla kahden tupakan hakupalkkaa tarjoavasta teinitytöstä muistan sinut, joka hirnuit nauraessasi sitä naurua, josta annoin aina kymmenen pistettä kymmenestä.

Ostoskeskuksen käytävillä keskiviikkoiltaa väsyttävä, kömpelöitä kiekkoilijoiden alkuja kannustavasta kuorotyttöjen laumasta erotan kaltaisesi, joka ei haluaisi kuulua tähän tyhjänpäiväisten joukkoon.

Tuo tummatukkainen tyttö, joka liukuu lähimarketin linoleum-lattian läpi, saa minut muistelemaan Bon Jovin Bed of Rosesia ja Nanun koulun hämärää liikuntasalia. Tyttöä, jota tanssitin toimiakseni kuin herrasmies. Katsellen samaan aikaan salin nurkassa seisovaa hänen parasta ystäväänsä suu täynnä popcornia ja purukumia.

Baaritiskillä tiedän pelkästä katseesta, että tuo nainen tunnistaa minut, kuten se tyttö, jona hän lähetti rakkauskirjeen kera 60 minuutin C-kasetin täynnä Elvis Presleyn Love me tenderiä. Hymyilen hänelle ja sen jälkeen niin ikään naiseksi kasvaneelle kahden lapsen äidille, jonka kanssa paimensimme punasilmäisiä lokkeja kerrostalon parvekkeella 20 vuotta sitten keskikesän valoisassa aamuyössä.

Kassajonossa nyökkään naiselle, jonka kanssa puhaltelimme kuumaa ilmaa toistemme olkapäihin vuosituhannen vaihtuessa. Veikkaus-pisteellä piirrän paperiin rasteja samaan tahtiin pisamanaamaisen naisen kanssa, joka kertoi joskus ajatustemme kohdanneen ainutlaatuisella tavalla.

Kotikadulle kääntyessä lenkkeilijän askeleessa on tuttu kevyt askellus. Ohitan hahmon, mutta en käänny katsomaan. Postilaatikko kertoo minun olevan perillä.

Eteisessä riisun takin ja katselen samalla sivusilmällä sinua olohuoneen sohvalla. Villasukissa ja meikittä. Tukka pystyssä tuijotat jotain helvetin Temptation Island Suomea.

Saat minut hymyilemään, sillä tiedän, että jokainen ennen sinua kohtaamani tyttö ja nainen kouli minusta sen miehen, joka yrittää parhaansa mukaan olla sinun vierelläsi sijaitsevan paikan arvoinen.

Koulivat minut monen ilon ja oivalluksen, mutkan ja murheen kautta kohtaamaan sinut, jonka ajatuksen juoksua yritän edelleen ymmärtää vuoden jokaisena päivänä, useimmiten siinä onnistumatta.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.