Kädentaidot.

Miehen elämään mahtuu kolme tärkeää kädentaitoa, jotka on opittava käden käänteessä. Vähät siitä oletko vasen- vai oikeakätinen, onko kourasi lapion kokoinen tai peukalosi keskellä kämmentä.

Aivan ensimmäiseksi on opeteltava sisäsiistiksi. Pesemään kädet, kuorimaan perunat ja virtsaamaan seisovalteen. Etenkin viimeisin on taito, jota harjoitellessa ei tule häiritä huomiolla ja turhilla kysymyksillä.

Pieni mies pitää kyllä tarkkaavaisesti koneistostaan kiinni, kaksin käsin kuin suurimmasta aarteestaan, mutta koko kroppa kääntyy kysyjää kohti, ja sitä myöten kääntyy myös kaari alkuperäisestä kohteestaan kohti huomionherättäjää.

Kun suoritus sitten sujuu seisovaltaan, avaa se taitajalle aivan uuden taiteenlajin. Herättää luomisvimman, joka ei sammu saman elämän aikana, vaan kantaa aina hautaan saakka. Istuvalteen olisi nimittäin huomattavasti vaikeampi kirjoittaa omaa nimeään lumeen.

Toiseksi on opittava pitämään naista kädestä. Ensin äitiä, sitten tyttöystävää ja sitten vaimoa. Vasta sen jälkeen sujautetaan kourat niihin kaikkein suurimpiin sormikkaisiin, kun on aika pitää kiinni oman tyttären kädestä. Sen jälkeen tulee hetki, kun on vielä kerran aika tarttua oman äidin kädestä. Ja jos tämän taidon hallitsee, pitää tytär aivan varmasti jonain päivänä vielä isänsä kädestä.

Kolmanneksi täytyy taitaa oikeaoppinen puukon käyttö. Tukeva ote kahvasta, vahvat vedot vuolijasta poispäin. Valmistuminen tältä opintieltä vaatii verenvuodatusta, kyyneleitä ja laatikkokaupalla laastareita. Arvet sormissa ovat arvosanoja, jotka jonain päivänä keinutuolissa keinuttavat lapsuuden kesiin.

Vaahteranmäen Eemelin arestissa vuolemat puu-ukot ovat jokaisen pienen pellavapään unelma. Me juoksimme päivästä toiseen puukot käsissämme pitkin poikin Kappelinluhdan metsiä. Pätkimme puita, joista veistelimme miekkoja, maalitolppia, puukapuloita pyörien rattaisiin, ja totta kai puisia puukkoja.

Muistan edelleen, että parhaimman jousipyssyn saa katajasta, nuolet pajupuusta. Ja kun nuolenkärjen käärii juustopaketin punaiseen vahaan, makaa paino oikeassa päässä ja kaari kantaa käsittämättömän pitkän matkan.

Olen haaveillut jo pitkään palaavani ajassa taaksepäin. Sukeltavani saappaat jalassa metsään veistämään vielä kerran sen täydellisen jousipyssyn. Mutta mikä estää?

Monikin asia. Siinä missä lapsina maailma oli meidän, katajat kaikkien yhteisiä, on aikuisena kaikki jonkun muun. Lapsina katkoimme, vuolimme ja veistimme sitä, mitä luonnosta löysimme. Nyt mietin mihin jokamiehen oikeuteni riittävät. Kenen metsään menen, kenen katajaa katkon, kenen pajua pätkin ja paljonko siitä sakotetaan. Mikään ei ole enää koskaan samalla tavalla meidän kuin lapsina.

Kun olin kuusitoistakesäisenä oppinut suurinpirtein sisäsiistiksi – vihaan edelleen perunan kuorimista – ja hallitsin ainakin omasta mielestäni vähintään välttävästi tytön käteen tarraamisen, kuljimme kiharatukkaisen tytön kanssa metsässä. Käsi kädessä, viheltelin hänen korvaansa metsän ääniä, koska halusin, kuten kaikki saman ikäiset itseään etsivät miehenalut, vain päästä hänen pöksyihinsä.

Hän katsoi minua pitkään, ikään kuin harkiten, ennen kuin kuiskasi ujosti: "Kaiverretaan tuon koivun kylkeen meidän nimikirjaimemme ja niiden ympärille suuri sydän."

En välittänyt kauheasti ajatuksen kliseisyydestä, sillä olin pessyt käteni ja kuorinut perunani, mutta tylsällä sytyttimen nurkalla koivunkylkeä raaputtaessani mietin, miten helvetissä minulle ei tullut mieleen ottaa treffeille sitä sveitsiläistä linkkuveistä mukaan.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.