Kaatumiset.

Missä olit, kun maailma meni rikki? Ihan tuosta noin vain, aivan tavallisena maanantai-iltana. Totaalinen toimettomuus valtasi varoittamatta valtakunnan toisensa jälkeen.

Niin, tällaista tämä elämä oli ennen vanhaan. Siis silloin, kun värejä ei oltu vielä keksitty, eikä elämänilo ollut energiajuomien varassa. Kun kaatuminen sisälsi poikkeuksetta kompastumisen, polkupyörän tai liian korkean kynnyksen. Kyllä, kyllä, sitä se kaatuminen tarkoittaa.

Nyt kuitenkin kaatuivat ainakin Facebook, Instagram ja WhatsApp. Tinderistä en osaa sanoa, mutta tavallaan toivon, että joku introverttiyteen oman epävarmuutensa verhoava helpon maanantaimambon tavoittelija joutui jossain tekemään avausrepliikin tuijottamalla toista ihmistä suoraan silmiin. Tästä kaatumisesta ei kuulunut kolahdusta eikä koitunut näkyviä naarmuja, mutta kyyneleitä todennäköisesti vuodatettiin useammankin älynäytön äärellä.

Henkilökohtaisesti on lopulta varsin hauskaa huomata avaavansa Twitterin vain siksi, että tietää mitä heidän kilpailijansa kanaville on tapahtunut. On hauskaa huomata, että nämä tällaiset nykyajan kaatumiset tekevät ihan hyvää noin niin kuin yhden illan ajaksi. Elämä on hetken aikaa eläviä ihmisiä, henkistä erakoitumista ja puhelinkin tovin jälleen nimensä mukaisesti PUHElin.

Uskallan väittää, että maailmassa oli yhden luonnottoman pitkältä tuntuneen illan aikana useita ihmistä, joilla meni vähintään tunnin verran harmitellessa, etteikö enää voi laittaa ollenkaan viestejä. Miten sellaisessa vajaassa maailmassa voi vaihtaa kuulumisia? Mitä tapahtuu jos emme tiedä tekeekö se puolituttu tänään risottoa syksyisten sienien kera vai polkeeko se kuntosalille tekemään toistatuntia sadantonnin toistoja? Sitten osa muisti tekstiviestin, osa ei ole muistanut sitä vieläkään.

Henkilökohtaisesti olisi ollut aivan se ja sama, vaikka koko WhatsApp olisi lakannut lopullisesti toimintansa. Yhtäkkiä kukaan ei olisi odottanut minun käyttävän kokonaista iltaa viestien vaihtoon vain siksi, että saamme hänelle tärkeän asian hoidetuksi. Ainoa asia, mitä olisin jäänyt kaipaamaan, olisi appiukon kanssa vaihdettavat vitsikkäät meemit ja videot.

Myönnän, että olisin nauttinut suunnattomasti siitä, että maailma olisi yhtäkkiä palannut keskimäärin 38 viestiä ja pakolliset loppupeukut vaativan ja sitä kautta täysin hukkaan heitetyn kahden tunnin sijaan takaisin perusasioihin, eli puheluihin. Niin, juuri niihin keskusteluihin, joissa edellä mainittujen viestien sisältämät asiat olisi hoidettu 52 sekunnissa – ja pakolliset loppuheipat päälle.

Onhan se nyt niin, ainakin meidän seniilien, kuulemma niin kutsuttujen boomerien silmin, että old school = still cool ja vanhassa vara parempi – tai ainakin toimivampi, tehokkaampi ja aikaa säästävä. Toki olen tyytyväinen, että Facebook ja Instagram saatiin kaatumisen myötä takaisin jaloilleen, jotta pääsin jakamaan tämänkin turhautumiseni kaiken kansakunnan kiusaksi.

En minä nyt sentään niin vanha ole, vaikka vannonkin lähes savumerkkeihin rinnastettavien telefaksien nimeen ja kaadun portaissa suunnatessani kylpytakissa ja kumisaappaissa katsomaan eilispäivän postia surffailtuani ensin teksti-tv:n läpi.

Lue myös muut Arjen pienet täällä.